yksijalkainen tyttö.

Ennen vammautumistani olin luonteeltani päämäärätietoinen, sinnikäs ja tunnollinen. Sitä olen vieläkin, vaikka monet näkevät minut vain yksijalkaisena tyttönä.

Välillä tuntuu, että vammani määrittää koko luonteeni. Ihmiset eivät halua tutustua Liisaan, vaan yksijalkaiseen tyttöön. Itse en kuvailisi luonnettani sanomalla, että minulla on liikuntavamma. Jos ulkonäköäni kuvailisin, voisin mainita, että toinen jalkani on hieman ohuempi, eikä niin lihaksikas. 😉
Syy, miksi vammattomat näkevät minut vain yksijalkaisena tyttönä, eikä Liisana, on osaksi myös “me” vammaiset. Vammaa käytetään tekosyynä, ja sen taakse piiloudutaan. “En voi mennä uimahalliin, koska minulla on vain yksi jalka”. Piiloudut vammasi taakse, kun et kehtaa sanoa, että häpeät itseäsi ja olet ulkonäkökeskeinen ihminen. Eihän vammasi tässä tapauksessa estä sinua menemästä, vaan sinä itse. 

Itse en ole ennen enkä jälkeen vammautumiseni ollut ulkonäkökeskeinen ihminen. Tietysti se on auttanut minua hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Neuvona kuitenkin: myönnä totuus itsellesi, älä piiloudu vammasi taakse, ole oma itsesi! Sinun ei tarvitse mennä uimahalliin, tai muutenkaan näyttää vammaasi, jos ulkonäkö tai se,mitä muut ajattelevat, on tärkeämpää sinulle, mutta älä syytä siitä vammaasi.

Tässä keskusteluni yliopiston professorin kanssa: 
P: O-let var-maan Lii-sa. Lu-in si-nus-ta Hel-sin-gin Sa-no-mis-ta. O-let muut-ta-nut nyt Hel-sin-kiin, ter-ve-tu-lo-a. Jos kai-paat a-pu-a o-pis-ke-lu-jen tai kurs-si-en kans-sa, o-len käy-tet-tä-vis-sä!

L: Kiitos! Kiitos myös luennosta. Tiedätkö pidetäänkö tänä vuonna tavutuksen alkeiskurssi? Oppisi paremmin akateemista kommunikointia.

P: Anteeksi, luulin, että ymmärrät paremmin, jos puhun hitaammin.

L: Ymmärrän hyvin, jos kieli on suomi tai englanti. 
Itseäni hieman nauratti. Tai vähän enemmänkin. Puuttuva raaja näköjään määrittää luonteeni lisäksi myös älykkyyteni. 😉

Edellisessä postauksessa sanoin, että tietynlainen tavoitteeni toteutui, kun minusta kirjoitettiin urheilu-sivuilla. Oma unelmani, kuten myös monen muun vammaisurheilijan, on, että meistä uutisoitaisiin menestymisen ja tulosten vuoksi, eikä ulkonäkömme.

Välillä itsestäni tuntuu, että ihmiset luulevat, että vammaisten elämä tai ajatusmaailma poikkeaa paljon vammattomien. Ei, ei eroa. Itse poljin eilen kovempaa treeniä Robinin Parasta just nyt- kappaleen tahdissa ja unelmoin kylmästä pepsimaxista. Ihmisiä me kaikki ollaan, on raajoja sitten neljä tai vähemmän! 😉

– Liisa 

Just a sec