urheiluvuosi 2014.

Vuosi 2014 on ollut opettavainen. En usko, että olen
yhtään sen parempi urheilija tai ihminen, kuin olen ollut edellisinä vuosina,
mutta jotain olen silti oppinut. HS:n video – haastattelussa sanoin: “uskon,
että olen viiden vuoden päästä yhtä hullu urheilija kuin nytkin”, pitää
luultavammin paikkansa. Luonteelleni en voi mitään, mutta jotain voin silti
oppia. Listasin kolme asiaa, jotka tulevat mieleeni urheiluvuodesta 2014.
1.      Älä
leiki terveydellä
Lääkäri-ystäväni, työkaverini, sanoisi: “Älä silitä
leijonaa”. Se tarkoittaa, että vaikka kasvain on sievä, vaikka se on pieni, ja
vaikka sen rajat on täydelliset, se on silti kasvain, silti vaarallinen, se voi
purra. Luotamme liikaa onneen. Heitämme arpaa. Leikimme tulella. Se on ihmisen
luonto. Kun kielletään koskemasta, me yleensä koskemme. Vastoin parempaa
tietoa.  Ehkä me sisimmässämme kaivamme
verta nenästämme.
Heinäkuussa sain sääriluun rasitusmurtuman. Vielä nyt,
joulukuussa, voin todeta, ettei jalkani ole kunnossa. Pyörää aloin polkea parin
viikon päästä diagnoosista, samoin uida. Lääkärin mukaan kaikkea saa tehdä,
mikä ei tuota kipua. Juosta aloin lokakuussa, pienen kivun kanssa. Fyysinen
kipu oli kuitenkin pientä henkisen kipuun verrattuna. Kuusi kuukautta on
ehdottomasti ollut henkisesti rankka. Olen monta iltaa itkenyt äidilleni. Olen
pystynyt treenaamaan hyvin, mutten 100%:sti. Olen yrittänyt sanoa itselleni,
ettei 6kk:den EI-100%-treenaus, ole elämäni suurimpia menetyksiä, ja
mahdollisuuteni RIO:on on realistiset. Alussahan sitä on aina toiveikas, kaikki
tuntuu olevan saavutettavissa, ei menetettävissä. Kyvyttömyys hyväksyä menetys
on mielenterveydenhäiriö, mutta mitä pidemmällä syksyä on menty, sitä kauempana
RIO on. Riittääkö hyvä, muttei 100% treenaaminen maailman top10? En usko. 
2.      Suorituspaineet
Suorituspaineet ovat suunnattomat. Kilpailusuoritus on
kuin teatteriesitys. Tunnelma on sama. Ihmisjoukko valmistautuu sitä varten,
näyttämö laitetaan valmiiksi, käytetään pukuja, kaikkea on harjoiteltava, on
oltava koreografia, kaikki johtaa hetkeen, jona esirippu nousee. Kun elämä
olisikin vain kenraaliharjoitus. Voisimme harjoitella joka hetki, kunnes
osaisimme asian. Valitettavasti jokainen päivä on oma esityksensä. Vaikka
saamme tilaisuuden opetella, valmistautua, harjoitella, emme ole silti valmiita
elämän suuriin hetkiin.
Olen viimeiset 6 vuotta harjoitellut yli 20h viikossa.
Tehnyt töitä sen eteen, että joskus unelmastani tulisi totta. Syksyllä ymmärsin
itsekin, että unelmani on lähempänä kuin koskaan. Samalla iski suorituspaineet.
Jokainen treeni pitäisi olla täydellinen. Tietysti paniikkia lisäsi
rasitusmurtuma, joka on vienyt voimia enemmän kuin uskottekaan. Kun lähemmäs
30h viikossa harjoittelee tiettyä hetkeä varten, muodostuu siitä pelottavan
suuri, eikä ole koskaan valmis kohtaamaan sitä.  
3.      Täydellisyyttä
ei ole
Tappio ei tule kysymykseen. Ei huippu-urheilijalla. Emme
lähde treeneistä ennen kuin viimeinen henkäys on vedetty. Kova treeni on
haaste, haastava treeni saa meidät ylös sängystä aamulla. Meitä ei helposti pelotella.
Emme säpsähdä, emme anna periksi, emme varmasti antaudu. Ainakaan treeneissä.
Luovuttaminen ei ole vaihtoehto, vaikka todellisuus
murskaa toiveemme, ja meidän on viimein antauduttava tosiasioiden edessä.
Olemme hävinneet tämän päivän taiston, emme huomista sotaa. Antautuu täysin,
unohtaa täysin, miksi alun perin edes taisteli.  
Olen perfektionisti, joka on mukana 0%:sti tai 100%. En
mitään siltä väliltä. En jätä asioita kesken. Olen harvoin tyytyväinen
tulokseen. Analysoin suoritustani, pystyn parempaan. Viimeisen vuoden aikana
olen kuitenkin oppinut, etten saavuta täydellisyyttä koskaan. Välillä kannattaa
lopettaa epäonnistumisten analysointi, ja olla tyytyväinen siihen, että pääsi
maaliin.
Ennen kaikkea olen saavuttanut kolme uinnin Suomen
mestaruutta, 2.sijan ITU:n maailman cupin kilpailussa ja päässyt juoksemaan
(viimeiset 6kk hieman kehnosti, mutta kuitenkin). Ei huono urheilu – vuosi ollenkaan!
Hyvää joulua! :)

–         
Liisa
Just a sec