Pyörätreenini.

IMG_05141

Soveltaminen ei aina ole helppoa. Sen takia olisi mukavampi turvautua lajeihin, jotka ovat jo hallinnassa. Tämän takia moni vammaisurheilija harjoitteleekin erittäin yksipuoleisesti. Voisimme ottaa tässä asiassa mallia vammattomilta, ja monipuolistaa treenaustamme. Ongelmana on kuitenkin, että uuden lajin aloittaminen vaatii aikaa ja opettelua paljon enemmän. Kuten olette videoiltani nähnyt, luistelu ei ihan suju ensimmäisellä kerralla, hiihto etenee tasaisen hitaasti ja monia oheistreenejä olen harjoitellut vuosia. Onko edes järkevää kuluttaa energiaa uusien lajien oppimiseen ja soveltamiseen?


Itse olen innokas kokeilemaan uusia liikkumismuotoja, mutta on myönnettävä, että välillä iskee laiskuus. Mielestäni hyvänä vertauksena tästä uuden oppimisen tuomasta rasittavuudesta on tanssitunti. Menet ensimmäistä kertaa aerobic- tunnille. Ensimmäinen tunti menee siinä, kun yrität opetella liikkeet. Tunnin jälkeen olet hieman turhautunut, koko tunti meni pelkästään liikkeiden opetteluun. Toinen tunti on jo paljon miellyttävämpi, voit keskittyä jo itse treenaamiseen. Mieti, jos se ensimmäisen tunnin opettelu ja turhautuminen jatkuisi seuraavat 20 kertaa? Sitä se minulla on.

Tällä hetkellä tuntuu, että aivoni ovat väsyneet oppimiseen ja soveltamiseen. Tietysti uuden oppiminen nostaa motivaatiota ja tuo onnistumisen tunnetta, mutta liika on liikaa tässäkin asiassa. Aamun uintitreenin jälkeen päätin tehdä pyöräilytreenin heti perään. Ensimmäiseksi ei tule mieleen, että pyöräilyssä minun tarvitsisi soveltaa, mutta toisin on. Tervetuloa mukaan pyöräilytreeniini!

Aluksi on vietävä pyörä alas 8.kerroksesta. Vaikeutta tähän tuo se, että tässä vaiheessa minulla on käytössä jo pyöräilyproteesi, jolla käveleminen sisätiloissa ei onnistu (jalkaterän pohjassa olevan metallin vuoksi). Hypin yhdellä jalalla, pyöräilykenkä jalassa ja talutan fillaria hissille. Avaan kolme ovea matkan varrella.

Ulkona nousen pyörän selkään. Sitä ennen kuitenkin kiinnitän proteesijalan polkimeen. Mites tämä onnistuu? Tavallisestihan pyöräilykengät saa lukkopolkimiin kiinni aika helposti, mutta tässä tapauksessa ei onnistu. Johtuneen siitä, että en pysty hallitsemaan jalkaani polvesta alaspäin yhtään. En siis tiedä, koska jalkateräni on polkimella, varsinkaan oikeassa kohdassa. Nilkan sivuttaista liikettä vaaditaan myös jalan vapautumiseen lukosta, mikä on liikkumattomalla nilkalla mahdotonta. Pitkään mietin, miten soveltaisin tätä. Tässä tulos:

Jalkateräni pohjassa on rautalevy kiinni.

Polkimessa on neljä super-magneettia, jotka mahdollistavat jalkateräni kiinnittymisen polkimeen. Ongelmia tässä tuotti löytää riittävän “tehokas” magneetti pitämään jalan polkimessa, mutta kuitenkin vetovoima ei saanut olla liian suuri, jotta saan jalan irti. Irrottaminen ei onnistu tyngän voimilla. Näin ollen jalkaterä ei irtoa polkiessa, mutta käsivoimien avustuksella saan jalan irti pyörän ollessa pysähtynyt. Kerrankin lukion fysiikan opinnoistani oli jotain hyötyä, kun suunnittelin kiinnitystä. 😉  Vasemmassa, vammattomassa jalassa, minulla on tavallinen lukkokiinnitys.

Noniin, matka alkaa. Tai jos alkaa. Toinen jalkani on kiinni polkimessa. Jalka, jonka voimat eivät riitä polkaisemaan pyörää liikkelle, joten tämän puolen poljin on oltava “ala-asennossa”.  Satulani on sen verran korkealla, etten yletä istumaan siinä jalkojen ollessa maassa. Miten tästä sitten pääsee edes liikkeelle? On hypittävä yhdellä jalalla hetki eteen päin, jonka jälkeen hypättävä satulaan. Vaikeata tästä tekee tosiaan se, että polkimessa kiinni oleva jalka on “ala-asennossa”, jolloin meinaat kompastua polkimeen, joka on yläasennossa hyppiessäsi eteenpäin saadaksesi vauhtia. Tänään kaaduin tässä ensimmäisen kerran pyörälenkkiäni aloitellessani.

Vihdoin pääsin satulaan ja aloitin polkemisen. Työstä 87% tulee  vammattoman jalan toimesta ja 13% proteesijalan. Onko muuta eroa vammattomiin verrattuna? On. Käsiä en pysty irrottamaan tangosta, johtuen siitä, että suuri osa painostani on käsillä, koska painoa jaloille on vaikea laittaa ja toiseksi niillä on tärkeä rooli tasapainon säilyttämiselle. Satulasta en  pysty nousemaan ylös polkemaan. Polkiessani satulassa joudun miettimään tahtia. Vammattomilla jalat polkevat hyvässä yhteistyössä pyöritysnopeuden (kadenssin) kasvaessakin. Koska proteesijalassani ei ole tuntoa jalkapohjassa, se ei anna aivoille informaatiota, missä vaiheessa pyöritystä jalkani on, joten voin painaa poljinta liian aikaisin alaspäin, jolloin itseasiassa alan polkemaan vastavirtaan, taaksepäin. Näin ollen minun pitää päätellä vammattoman jalan perusteella myös proteesijalkani sijainnin. Alhaisella pyöritysnopeudella ei tätä vaikeutta havaitse (arkipyöräilyssä), koska näet jalkasi sijainnin. Lasken yleensä tahtia samalla kuin poljen.

Pyörätreenini sujui hyvin 18km asti. Alamäki (nopeus n. 35km/h), jonka jälkeen tiukka käännös oikealle ja samalla myös oikealle kyljelle. Pyöränhallinta ei ole vammattomien tasolla, johtuen suuresta epätasapainosta oikean ja vasemman puolen välillä. Itselläni jyrkät käännökset oikealle tuottavat tällä hetkellä suurta ongelmaa. Matkani jatkui, eikä pieni kaatuminen haitannut. Kaatumisen osaan, onhan sitä tullut harjoiteltua. Tässä toistot ratkaisevat. 😉

Tarkoitukseni ei ole postauksella kertoa, kuinka vaikeata kaikki on. Vaikeata tämä ei ole, vaatii vain hieman enemmän opettelua ja kärsivällisyyttä. Tarkoitukseni on kertoa kuinka paljon soveltamista “helppokin” urheilumuoto välillä vaatii. Olen kuitenkin sitä mieltä, että monipuolinen harjoittelu on erittäin kehittävää ja avain menestykseen. Tuloksien eteen on tehtävä töitä, mutta lopulta tehty työ palkitaan. Tänään palkkioksi sain hyvän treenin. :) Kokeilkaa, kehittykää ja olkaa kärsivällisiä!

Treeni:

20min warm up (HR av 144)
5*(4min(HR av 160)/ 2min( HR av 140))
8*mäkiylös max / alas kevyt ( Mäki kesti n. 20s ylös) tauko alhaalla 30s.
30min cool down (HR av 146)

– Liisa

Just a sec