Pajulahden Paralympia-leiri.

Alkuviikon vietin Pajulahdessa nuorten paralympia-leirillä. Oma roolini oli toimia junnu-uimareiden motivaattorina ja valmentajana. Vaikka valmennuskuviot ottivat päivästä aikaa, oma treenaukseni ei silti kärsinyt. Tai no, päivä alkoi hieman aikaisemmin, mitä normaalisti. Ei voi muuta kuin kiittää Paralympiakomitean viestintäpäälikköä, huonetoveriani Leena Kummua, joka kesti 4.30 herätyksiäni. 😉

Leiripäivät sisälsivät kaksi oman lajin treeniä, sekä yhden yhteisen aktiviteetin. Leiriläiset koostuivat monen lajin junior- lupauksista. Lajikirjon lisäksi monimuotoisuutta toi eri vammat. Oli hienoa taistella frisbee-golffin Pajulahti-mestaruudesta joukkueella, jossa oli selkäydinvammainen kelkkahiihtäjä, ratakelaaja ja kehitysvammainen uimari. Joukkue- tai kilpailuhenkeä ei meidän teamiltä puuttunut, mutta frisbee ei oikein lentänyt.

Itselläni leirin treeniohjelma sisälsi pääasiassa pyörälenkkejä. Kipeytynyt penikka ei ole sallinut juoksemista pariin päivään. Tänään olenkin sitten kontannut ympäri yksiötäni, jotten rasittaisi jalkaani. Toivottavasti olen juoksukunnossa viimeistään maanantaina. Nastolan pyöräilymaasto tarjosi kuitenkin mukavaa vaihtelua tasaiselle Turulle. Ylös, alas, ylös, alas. Oli lähes mahdottomuus pitää sykkeet alhaalla. Pajulahden altaassa tuli myös kiritettyä junnu-uimareita.

Vaikka leiri oli kaikin puolin onnistunut, mieleenpainuvinta oli keskiviikkoiltana katseltu elokuva. Elokuva kertoi kolmesta vammaisurheilijasta, ja heidän matkastaan kohti Lontoon paralympialaisia. En ala elokuvan sisältöä sen enempää avaamaan, mutta pakko nostaa esille kenialainen, sokea juoksija Henry Wanyoike. Wanyoike juoksi ensimmäistä kertaa arvokisoissa Sydney:n paralympialaisissa, 5000m. Kenian karsintoihin hän ja hänen oppaansa menivät ilman lenkkareita ja juoksivat 5000m aikaan 15.20. He pääsivät paralympiajoukkueeseen ja Sydney:ssä voittivat paralympia-kultaa. Sponsorit lupasivat mitalista 45 lehmää.

Olen aijemmin kirjoittanut, että huipulle päästäkseen on oltava kaikki osa-alueet kunnossa. Tässäpä siitä poikkeus. Ilman lenkkareita ja lehmän maidolla. Tuloksen takana on kova treenaaminen. Henry Wanyoike osoitti myös vammaisurheilijoiden “kovuuden”, jonka esim. Janne Eerikäinen kyseenalaisti. Wanyoike valehtelematta veti vammatonta opastansa perässään viimeisen kilometrin. Yleensähän opas juoksee näkövammaisen juoksijan edellä. 😉 Jos joku vielä miettii, ovatko vammaisurheilijat yhtä “kovia” kuin vammattomat urheilijat, niin juoskaa 5000m ilman lenkkareita aikaan 15.20 silmät kiinni, ilman näkötietoa siitä, mitä juoksu on.

Tässä Wanyoike:n maaliintulo Sydney:n paralympialaisista (opas pukeutunut oranssiin liiviin, jonka myös pitäisi juosta edellä. Lenkkarit saatiin itse kisoihin. ;))

Vaikka itse en suosittele juoksemaan ilman lenkkareita, niin olen sitä mieltä, ettei huippuvälineisiin kannata heti rahojansa laittaa. Luottakaa perus tekemiseen ja treenaamiseen. Henkisesti on helpompaa, jos takataskusta löytyy bonuskortti, jolla aikaa voi vielä parantaa. Jos hankit heti alussa huippuvälineet, ajan parantaminen on enää harjoittelun varassa.

Tässä vielä juttu, joka ilmestyi kokonaisuudessaan Etelä-Suomen sanomissa.

– Liisa

Just a sec