ABOUT
Name: Liisa Lilja
Date of Birth: 26.08.1992
City of Residence: Helsinki
Coach: Darby Thomas
Sports Club: Helsinki Triathlon
Best Accomplishments: European Championship Silver, World Championship 4th place
Class: PT2
2015
1.sija SM, Himos
Maailman cup:
2.sija Lontoon
2.sija Iseo
3.sija Edmonton
Arvokilpailut:
2.sija Geneve EM
4. sija Chicago MM
BIO
I have always practised sports. When I was eight years old, I was diagnosed with bone cancer. My right leg was amputated above the knee. I lost my leg, but retained my life.
Although cancer took one of my limbs, it didn’t take my capacity to move. After rehabilitation I started swimming on my physiotherapist’s recommendation. In 2007 I was selected for the Team Finland in swimming, and so my international disabled swimmer’s career commenced. I had an opportunity to represent Finland in European and Nordic Championships and many other international swimming competitions. I’m a holder of three Finnish records and several Finnish championships.
In the beginning of 2014 I started paratriathlon. I enjoyed swimming but I needed new challenges. My goal is to reach the top in paratriathlon. I train a lot and enjoy every moment. I have dreams but I am also living my dream.
This spring one of my dreams came true: I was able to run for the first time in 12 years. I know that I have to work hard to reach my goal. However, I don’t set myself limits. When there’s a will, there’s a way.
Schedule
1.1.-16.1. Lanzarote, camp
25.-28.2. Pajulahti, Paralympic camp
19.3. Buffalo City, South Africa WC (=world cup)
20.3.-1.4. Calella, camp
23.4. Penrith, Australia WC
14.5. Aguilas, Spain WC
26.5. Lisbon, Portugal European Championships
26.-29.5. Pajulahti, Paralympic camp
19.6. Besancon, France WC
23.7. Rotterdam, Netherlands
14.-16.8. Pajulahti, Paralympic camp
12.9. Rio Paralympic Games
3.-6.11. Pajulahti, Paralympic camp
Blog & Twitter
ollaksesi pro-triathlonisti…
Pari vuotta sitten korkean paikan leirillä tapasin vammattoman pro-triathlonistin, joka tällä hetkellä kuuluu maailman ehdottomaan kärkeen. Hän aloitti juuri kautensa Abu Dhabin maailman cupin kilpailusta, ja tavoitteena saada paikka RIO:n olympialaisiin. On ollut mielenkiintoista seurata hänen harjoitteluaan, mutta ennen kaikkea olen oppinut, mitä pro-tason urheilijalta vaaditaan.
1. Be extraordinary.
Se ei riitä, että olet erinomainen voittaaksesi kultaa. Sinun täytyy olla jotain vielä enemmän.
2. No excuses.
“Oli liian kuuma”, “Laseihin meni vettä”, “Huono tankkaus”… Huippu-urheilijat eivät sano mitään. He ottavat vastuun huonoistakin tuloksista.
3. They do it.
Huippu-urheilija lukee treeniohjelman, ja tekee sen mukaan riippumatta sisällöstä. Itse menin eilen Esportin sisäradalle juoksemaan. Sain treeniohjelman 5min ennen harjoituksen alkua: 6*1200m AVG HR 175-180. Tietysti, olihan se raskasta, mutta jos haluan erottua erinomaisesta urheilijasta, voin vain vastata viestiin: OK.
4. Champions are made when no one is watching.
Jokainen tietää, ettei huipulle pääse ilman harjoittelua. Ei edes treeni-selfieitä tarvita todistamaan sitä. Huippu-urheilija harjoittelee, vaikkei valmentaja ole paikalla.
5. SOME dream about goals…we make em.
Näin hän kirjoitti juomapullooni. Huippu-urheilija asettaa tavoitteita 8-10 vuoden päähän, tekee joka päivä sen eteen töitä, ja on varma, että lopulta kova työ palkitaan.
Losers complain, champions train,
– Liisa
oikeat kysymykset.
minua. Kerran ystäväni laski, kuinka monta tuijottavaa katsetta sain päivän
aikana. Kaksisataakolmekymmentäseitsemän. Itse huomasin niistä neljä eli alle
2%. Jos vuodesta toiseen treenaa samaa ohjelmaa, lopulta keho tottuu kyseiseen
ärsykkeeseen, eikä vastetta enää synny. Olen tottunut tuijotus-ärsykkeeseen.
juoksemassa. Luultavammin tarjosin hyvää viihdettä, tai ainakin katsomisen
arvoista. Olin juossut noin 2km, kun eräs rouva huusi minulle. Olin juuri
saanut matkuri-lihakseni hereille, ja ennen kaikkea hän keskeytti Haloo
Helsingin Kiitos ei ole kirosana- kappaleen. Inhoan, kun harjoitustani
häiritään. Pysähdyin, ja pysäytin sykemittarini.
tyttö! Personaalinen tyyli juosta, mutta kovaa näyttää menevän!” (Ööö..
Noh, kai sitä voi noinkin kuvailla…)
Kiitos!”
miltä susta tuntuu, mullakin oli jalka poikki, ja jouduin käyttämään sauvoja
lähes kaksi kuukautta. “
harmillista!”
nauhoja tiukemmalle.
autan, näyttää hankalalta!” (Sitä se olikin, kun takareisi oli eilisestä
pyörätreenistä hapoilla ja jumissa.)
mutta saan itsekin.”
juoksija?”
Triathlonisti.”
vammaiset pyöräilee?”
vielä kuvata kännykälläni sun juoksua? Oot kyllä tosi kaunis, vaikka sulla on
vain yksi jalka.”
jos juoksen tuohon suuntaan?”
lähtömerkin. Yritin löytää sprintti-vaihdetta. Haloo Helsingin Huuda! -kappale
lähti soimaan, ja kovaa.
esille kaikki ne asiat, mitä vammaiselle ei kannata sanoa.
- Älä vertaa parin kuukauden
liikuntakieltoa elinikäiseen liikuntavammaan. Triathlonistit sanovat
välillä: “Mä tiedän miltä tuntuu pyöräillä yhdellä jalalla. Ollaan
tehty tekniikka-harjoituksia: pari minuuttia oikealla, ja sitten
vasemmalla.” Ööö… Ensinnäkin en koskaan polje kahta minuuttia,
toiseksi en vaihda jalkaa, ja kolmanneksi pyöräilen yhdellä, samalla
jalalla aina.
- Liikuntavammaisen liikkuminen
voi näyttää hitaalta, ja raskaalta, mutta välttämättä sitä ei kannata
ääneen sanoa. Pyydämme apua, jos tarvitsemme.
- Vammaiset. Yleistys. Mistä
minä tiedän, miten kaikki vammaiset pyöräilevät? Tiedän vain, miten itse
pyöräilen.
- Onko jalkojen lukumäärällä
vaikutusta kauneuteen? Ja toiseksi, kuka on hyvännäköinen juoksulenkillä
6.30? En ainakaan minä.
luultavammin vain hyvää, ei sillä. Hän
osasi vain valita juuri oikeat kysymykset. Hymyilytti. Edelleen olen kuitenkin
sitä mieltä, että mieluummin avoin keskustelu, kun vierastava katse.
hyvän valmennussuhteen etsintä.
yhteistyön Yan Bussetin kanssa marraskuun lopulla, minulla ei ollut mitään
ajatusta siitä, mitä seuraavaksi.
Tiesin, ja tiedän millaisen valmennussuhteen haluaisin: demokraattisen,
jossa keskustelu ja yhteistyö johtavat tekemistä, mielipiteeni otetaan
huomioon, olen itse vastuussa menestymisestäni ja urastani. Kuitenkin on
asioita, joissa valmentajan pitäisi toimia kurin ja rajojen luojana, olla ns. The Boss.
-ihminen. Käytännössä siis överit tai vajarit.
On ilo huomata, etten ole ainoa ON/OFF -ihminen, ruuhka
liikuntapaikoilla on mukavasti alkanut helpottamaan alkuvuodesta. Jouluna ensin
“ruokaöverit” ja “liikuntavajarit”, ja sitten tammikuussa
toisinpäin. Nyt on palattu tasapainoon, balanssiin. Tiedostan myös itse ON/OFF-ongelmani; 12 vuoden juoksemattomuuden jälkeen juoksin
ensimmäisenä kuukautena yli 70h, sitten ei taas juostu kunnolla puoleen
vuoteen. Ravinnon suhteen on vajarit kokeiltu, ja pilattu kaksi kautta. Halusin valmentajan, joka ymmärtää balanssin
merkityksen sekä harjoittelun, että muiden suorituskykyyn vaikuttavien
tekijöiden suhteen.
kolme asiaa. He keskittyvät omaan tekemiseen, perusasioihin ja omaavat
positiivisen asenteen. Vammaisurheilijana olen oppinut keskittymään omaan
tekemiseeni. Harjoittelen, Paralympia -leirejä lukuun ottamatta, vammattomien
kanssa. Näin ollen urheilijaa, jonka suorituksiin pystyisin itseäni vertaamaan,
ei ole, mikä on tehnyt minusta urheilijan, joka luo oman polkunsa kohti
parempaa suoritusta, huippua. Want to come in second, follow me. Lopetettuani
edellisen valmennussuhteen, halusin myös palata perusasioihin.
myös kovat paineet RIO-paikan suhteen. Tuntui, että koko harjoittelu perustui
siihen, että RIO-paikka saataisiin. Jouluna aloin miettimään, olisinko parempi
urheilija, jos kyseisen paikan saisin? En. Itse määrittelen urheilijoiden paremmuuden
suorituskyvyn mukaan, eikä titteli: “paralympia-tason urheilija” yksinään tekisi minusta parempaa urheilijaa.
Otin uuden tavoitteen ensi kaudeksi. Tavoitteeni on uida 750m, pyöräillä 20km
ja juosta 5km -kaikki ennätysaikaan.
Harjoitteluni perustuu suorituskyvyn parantamiseen, ei tittelin
saavuttamiseen. Halusin, että valmentajallani on samat tavoitteet.
hakemisen tammikuussa. Leirille lähtiessäni minulla oli kaksi vaihtoehtoa:
australialainen, joka auttoi minua joulu-helmikuun, ja suomalainen. Molemmat triathlonin
ammattilaisia, toinen itse urheilijana, toinen elite-tason valmentajana.
Helmikuun lopulla aloitin Darby Thomaksen kanssa. Uskon, että
hän pystyy tarjoamaan minulle sen, mitä valmennussuhteelta haluankin. Jari Nordblom jatkaa uinti- ja fysiikkavalmentajanani.
arkea vai juhlaa?
Lähes kuukausi kulunut edellisestä postauksestani, pahoittelut. Palaan vielä parilla kappaleella leiriin, tai oikeastaan siihen, miten lopulta Helsinkiin pääsimme.
Sairaalasta päästyämme haimme harjoituskeskuksesta tavaramme. Olin sairaalaan lähtenyt yöpaita päällä, ilman kenkää, passi ja kännykkä kädessä. Herätin hieman katseita sairaalan aulassa, noh tuijottavathan ne ihmiset muutenkin. Tällä kertaa ihmisten katseesta välittyi kuitenkin enemmän sääli kuin kiinnostus. Turisti tullut lomalle, ja nyt palaa kotiin ilman toista jalkaa, kenkää, ja vain passi kourassa. Huono tsägä. 😉
Harjoituskampukselta siirryimme kaupungin keskustaan odottelemaan paluumatkaa. Ensiksi tietysti mietimme, mistä löytäisimme hyvän harjoittelupaikan, olihan jo 1.5vrk levätty, ja sen jälkeen missä yöpyisimme. Kolme yötä vietimme hotellissa, ja harjoittelimme avovedessä sekä monipuolisella salilla. Sunnuntaina, yli 100h myöhässä, saavuimme lopulta Helsinkiin, vieläpä laukkujen kanssa. Hieno reissu!
Kolme päivää vietin kotona, jonka jälkeen suuntasin Paralympia -leirille Pajulahteen. Ei tarvinnut kauaa elää ilman all-inclusive- ranneketta. 😉 Treeniseuraa, laadukasta harjoittelua, ja pieni jetlag. Mukavaa siis oli.
Viimein alkaa arki palautua, tai noh, jos tätä arjeksi voi kutsua. Suuria muutoksia on tapahtunut viimeisen kahden kuukauden aikana, joten onko tämä sitten arkea vai juhlaa? Sääriluun poikkimurtuma alkaa olla (vihdoin) kunnossa, ja viimeisen kuukauden olen pystynyt juoksemaan täyspainoisesti. Juoksuproteeseja testailtu ahkerasti, ja ominaisuuksia vertailtu Coloradon harjoituskeskuksessa. Nyt on toivottavasti paras löytynyt. 
Tuntuu käsittämättömän upealta, että molemmat jalat ovat juoksukunnossa! 😉 Viimeisen 12 vuoden aikana juoksukuukausia on ollut kolme, toivottavasti jatkossa hieman enemmän. Uusi valmennussuhde alkoi Pajulahden leirin jälkeen, ja sen myötä harjoitteluni on muuttunut paljon.
Viikonloppuna kirjoitan enemmän nykyisestä harjoittelustani, ja tulevasta kaudesta. Paras pitää postaus luettavan mittaisena, 😉
– Liisa
Helsinki?
Leiri saatiin päätökseen, ja päälimmäisenä ajatuksena on: olipa hyvä reissu ja leiri. Leiri meni lähes suunnitelmien mukaan, eikä suurempia ongelmia ollut paitsi…
Matkalle kohti koti Suomea oli tarkoitus lähteä keskiviikkona. Noh, tiistai-keskiviikko välisenä yönä sain elämäni pahimman ruokamyrkytyksen. Vaikka olen matkustellut runsaasti, kierrellyt epähygienisimmissäkin paikoissa, syönyt katukeittiöissä,.. supervatsani on kestänyt, paitsi nyt. Aamu neljältä suuntasimme paikalliseen sairaalaan, minä sekä toinen urheilija. Lentolupaa emme saaneet, ja näin ollen paluumatkamme siirtyi. Uusia lentolippuja ei vielä ole, mutta vakuutusyhtiö lupasi järjestää mahdollisimman pian. Onneksi on vakuutus! Toisaalta, yli 12 tunnin matkustaminen ei eilen houkutellut, ja parempi nyt leirin loputtua sairastua. Pystyy sitten kotiin palattua taas treenaamaan täyspainoisesti, kun on ollut vuorokauden tankkauksessa! 😉
Leirin jälkeen itselleni iskee aina pieni masis. Johtuneen osaksi varmaan jetlagista, mutta tietysti jään kaipaamaan leiriolosuhteita, treeniseuraa ja upeita muistoja. Tällä hetkellä paluu on entistä rankempaa, koska valmennustilanteeni ei ole täysin selvä, ja uusi kuvio pitäisi lähteä pyörimään lähiviikkoina. Moni asia on vielä epäselvää, mutta kyllä se siitä, kunhan nyt Suomeen tästä päästään!;)
Kotimatkaa odotellessa, ja aamutreeniolosuhteita muistellessa,
 |
| aamutreenit 5.30. |
-Liisa
leirielämää.
Blogihiljaisuus on kestänyt yhtä kauan kuin leirikin. Sitä ajattelee, että leirillä on aikaa kirjoitella harjoitusten välissä, mutta todellisuudessa aikaa ja energiaa on vähemmän kuin kotona, arjessa.
tilannepäivitys.
kuulla enemmän harjoitteluistani, ja valmennustilanteestani. Tässä pieni
päivitys:
Yanin valmennuksessa olin viime syksyn. Yan on ihmisenä erittäin positiivinen,
mutta hänen valmennustyylinsä on minulle liian tehopainotteinen. Pidän siitä,
että saan treenata kovaa ja paljon, mutta urheilu-urani aikana tehdyistä virheistäni
olen oppinut, että jossain on raja. Olin erittäin väsynyt, ja tiedostin, etten
jaksaisi kyseisellä intensiteetillä pitkälle. Voi olla, että paniikki
RIO-paikan metsästyksestä, ja vähenevästä ajasta toi stressiä molemmille…
Kehityin syksyn aikana hurjasti, kiitos Yan. Jari Nordblomista, joka on
valmentanut minua jo viimeiset 3 vuotta uinnin ja fysiikan osalta, en luovu!:)
valmennusapua olen saanut ”siirtymäajaksi” ulkomailta. Viimeisen kuukauden olen
harjoitellut 3+1 –systeemillä. Kolme kehittävää viikkoa, yksi kevyt.
Harjoitustunnit ovat olleet 20-26h. Juoksua on ollut minimalistisesti, jotta
sääri olisi täysin kunnossa maaliskuun alussa. Pyörää poljettu 12-15h, uitu yli
25km/vko, lihaskuntoa tehty säären sallimissa rajoissa 2-3 krt/vko.
olosuhteissa! J
urheilijalle Amanda Kotajalle, sekä urheilu-urastaan palkitulle Katja
Saariselle! Oli upeaa katsottavaa Urheilugaalassa! Respect!
addikti+uhkapelaaja=huippu-urheilija.
rio-leiri.
Viimeiset kolme päivää vietin Pajulahdessa Rio-leirillä. Leiriläiset olivat Rio:n kisoihin tähtääviä urheilijoita(monen eri lajin), valmentajia tai asiantuntijoita. Koko paratriathlon -joukkueemme saapui myös paikalle, eli Jussi Lotvonen ja valmentajamme Marko Törmänen. Leiri ei ollut pituudeltaan kovinkaan pitkä, ja matkurina en päässyt edes vauhtiin, mutta ei voi muuten moittia. Haluan mainita leiristä kolme ehkä mieleenpainuvimpaa hetkeä.
1. ilman lajirajoja.
Pääsin pari pyörätreeniä vetämään sisäradalle. Olimme Markon kanssa säätäneet aerobareja, ja pääsinkin niitä testailemaan. Pyöräily sisäradalla oli mukavaa vaihtelua trainerin sijaan,ja ennen kaikkea sain hyvää peesiapua ratakelaajilta! Leo-Pekka Tähden kanssa maanantaina ja Henry Mannin seurassa tiistaina. Tässä Markon kuvaus tiistailta (HIEMAN epäselvä kuva… noh, mitä oululaiselta voi muuta odottaakaan…):
Hyvä esimerkki siitä, miten eri lajit ja vammat pystyvät treenaamaan yhdessä!
2. tosissaan, muttei vakavissaan -asenne.
Maanantai-iltana kilpailimme RIO-kilpailussa. Leiriläiset jaettiin 6-8 hengen joukkueisiin, ja yritimme selviytyä eri rasteista. Sananselitystä, sambaa, tietovisaa, mutta ennen kaikkea pantomiimia. Oli hienoa nähdä kunnon heittäytymistä sekä urheilijoilta, että valmentajilta, vieläpä suomalaisilta. Oman ryhmäni tehtävänä oli esittää istumalentopalloa, ja aikaa suunnitteluun oli minuutti. Tässä tulos:
Tässä toisen joukkueen esitys. Mikä laji? 😉
Kuvaa hyvin T1:stä eli ensimmäistä vaihtoa. Suunta aina hukassa. 😉 Kilpailua käytiin leikkimielellä, mutta kyllä meidän joukkue ihan voittoa haki. Tosissaan, muttei vakavissaan.
3. Yhteishenki
Kuten jo aikaisemmissa videoissa näitte, yhteishenki oli unohtumaton. Olit sitten triathlonisti tai kelaaja, vammainen tai vammaton, ei väliä. Oli ja on hienoa työskennellä osana kyseistä teamiä!
– Liisa
rasitusmurtuman tilanne.
urheilukentällä. Jalkani oli niin kipeä, että hädin tuskin pystyin kävelemään.
Viimeisenä päivänä totesin, etten kivulta pystynyt enää juoksemaan. Kolme
viikkoa leirin jälkeen vietin totaalista lepoa. En pystynyt ojentamaan
nilkkaani, joten pullareillakin uinti sattui. En pystynyt varaamaan painoa
jalalle, joten polkeminenkin oli unohdettava. Juoksua oli turha edes ajatella. Neljän
viikon päästä leiristä kävin lääkärillä, ja diagnoosiksi sääriluun
rasitusmurtuma, joka todettiin röntgen -kuvalla. Lepoa ja kivutonta liikuntaa
12vko, kunnes murtuma olisi parantunut. Aloitin pyöräilyn, ja käsivedot
altaassa lääkärikäynnin jälkeen, eivät tuottaneet enää kipua.
Jatkoin treenausta ilman juoksua, olinhan ensimmäisen 3 viikon totaalilevon
jälkeen treenannut normaalisti yli 20h/vko. 4kk päästä diagnoosista aloin juoksemaan 1-2
kertaa viikossa, mutta sattuihan se. Kipu oli silti siedettävissä.
että pystyisin taas hyppimään aamulla vessaan, nousemaan tuolilta ilman kipua,
ja ennen kaikkea juoksemaan kunnolla, ja kivutta. Tietysti henkistä tuskaa
lisäsi, että tuleva kausi on itselleni tärkeämpi kuin yksikään edellinen kauteni.
Paralympia -paikan eteen olen tehnyt yli 6 vuotta työtä, yli 20h/vko. Ajatuskin
siitä, että rasitusmurtuman takia paikka jäisi taas saamatta, sai minut
itkemään. En halunnut puhua siitä.
diagnoosiksi sääriluun yläkolmanneksen poikkimurtuma. Poikkimurtuma oli alkanut
hyvin paranemaan, muttei silti kunnossa. Tiesinhän sen itsekin. Vaikka
diagnoosi oli ei-toivottu, olin toisaalta tyytyväinen, että sain jotain tietoa.
Sain konsultaation Sakari Oravalta – hän ei ollut koskaan nähnyt yhtä pahaa
murtumaa, mutta pitäisi olla täysin kunnossa 1-1.5kk päästä. Yleensä
poikkimurtumien paranemisissa menee yli puolivuotta. Voin jatkaa seuraavat
1-1.5kk pyöräilyä ja uintia. Juoksua vain kerran viikossa, kevyesti.
|
| Magneettikuva säärestä. |
jalkani ei ole täysin kunnossa maaliskuussa. Tiedän, ettei juoksukuntoni riitä
RIO-paikkaan, jos en pysty maaliskuussa viimeistään juoksemaan normaalisti. Vaikka
unelma on käsittämättömän, pelottavan suuri, totuus on kohdattava, ja oltava
rehellinen itselleen.
vastata. Itselleni tämä puolivuotta on ollut henkisesti elämäni vaikeimpia,
valehtelematta. Olen miettinyt asiaa joka päivä, joka tunti. Vaikka tiedän,
että murheeni on pieni verrattuna joidenkin muiden, asian suuruutta ei silti
ymmärrä ketään, joka ei ole itse ollut huippu-urheilija, ja tehnyt kovaa työtä
yli vuorokauden viikossa monia vuosia.