• CA1A0388-Edit

ABOUT

Name: Liisa Lilja

Date of Birth: 26.08.1992

City of Residence: Helsinki

Coach: Darby Thomas

Sports Club: Helsinki Triathlon

Best Accomplishments: European Championship Silver, World Championship 4th place

Class: PT2

2015

1.sija SM, Himos

Maailman cup:

2.sija Lontoon

2.sija Iseo

3.sija Edmonton

Arvokilpailut:

2.sija Geneve EM

4. sija Chicago MM

IMG_6116
IMG_6095 (1)
CA1A0388-Edit
edmonton
CA1A0388-Edit-3
CA1A0324
CA1A0274-Edit
CA1A0264
_MG_4592
_MG_4444
_MG_4322
_MG_4275
_MG_4103
_MG_4026
_MG_3982
_MG_3914
_MG_3784
_MG_3598

BIO

I have always practised sports. When I was eight years old, I was diagnosed with bone cancer. My right leg was amputated above the knee. I lost my leg, but retained my life.

Although cancer took one of my limbs, it didn’t take my capacity to move. After rehabilitation I started swimming on my physiotherapist’s recommendation. In 2007 I was selected for the Team Finland in swimming, and so my international disabled swimmer’s career commenced. I had an opportunity to represent Finland in European and Nordic Championships and many other international swimming competitions. I’m a holder of three Finnish records and several Finnish championships.

In the beginning of 2014 I started paratriathlon. I enjoyed swimming but I needed new challenges. My goal is to reach the top in paratriathlon. I train a lot and enjoy every moment. I have dreams but I am also living my dream.

This spring one of my dreams came true: I was able to run for the first time in 12 years. I know that I have to work hard to reach my goal. However, I don’t set myself limits. When there’s a will, there’s a way.

Schedule

1.1.-16.1. Lanzarote, camp

25.-28.2. Pajulahti, Paralympic camp

19.3. Buffalo City, South Africa WC (=world cup)

20.3.-1.4. Calella, camp

23.4. Penrith, Australia WC

14.5. Aguilas, Spain WC

26.5. Lisbon, Portugal European Championships

26.-29.5. Pajulahti, Paralympic camp

19.6. Besancon, France WC

23.7. Rotterdam, Netherlands

14.-16.8. Pajulahti, Paralympic camp

12.9. Rio Paralympic Games

3.-6.11. Pajulahti, Paralympic camp

Blog & Twitter

ollaksesi pro-triathlonisti…

Pari vuotta sitten korkean paikan leirillä tapasin vammattoman pro-triathlonistin, joka tällä hetkellä kuuluu maailman ehdottomaan kärkeen. Hän aloitti juuri kautensa Abu Dhabin maailman cupin kilpailusta, ja tavoitteena saada paikka RIO:n olympialaisiin. On ollut mielenkiintoista seurata hänen harjoitteluaan, mutta ennen kaikkea olen oppinut, mitä pro-tason urheilijalta vaaditaan.

1. Be extraordinary.

Se ei riitä, että olet erinomainen voittaaksesi kultaa. Sinun täytyy olla jotain vielä enemmän.

2. No excuses.

“Oli liian kuuma”, “Laseihin meni vettä”, “Huono tankkaus”… Huippu-urheilijat eivät sano mitään. He ottavat vastuun huonoistakin tuloksista.

3. They do it.

Huippu-urheilija lukee treeniohjelman, ja tekee sen mukaan riippumatta sisällöstä. Itse menin eilen Esportin sisäradalle juoksemaan. Sain treeniohjelman 5min ennen harjoituksen alkua: 6*1200m AVG HR 175-180. Tietysti, olihan se raskasta, mutta jos haluan erottua erinomaisesta urheilijasta, voin vain vastata viestiin: OK.

4. Champions are made when no one is watching.

Jokainen tietää, ettei huipulle pääse ilman harjoittelua. Ei edes treeni-selfieitä tarvita todistamaan sitä. Huippu-urheilija harjoittelee, vaikkei valmentaja ole paikalla.

5.  SOME dream about goals…we make em.

Näin hän kirjoitti juomapullooni. Huippu-urheilija asettaa tavoitteita 8-10 vuoden päähän, tekee joka päivä sen eteen töitä, ja on varma, että lopulta kova työ palkitaan.

Losers complain, champions train,

– Liisa

oikeat kysymykset.

Ihmiset tuijottavat
minua. Kerran ystäväni laski, kuinka monta tuijottavaa katsetta sain päivän
aikana. Kaksisataakolmekymmentäseitsemän. Itse huomasin niistä neljä eli alle
2%. Jos vuodesta toiseen treenaa samaa ohjelmaa, lopulta keho tottuu kyseiseen
ärsykkeeseen, eikä vastetta enää synny. Olen tottunut tuijotus-ärsykkeeseen.
Kävin aamulla
juoksemassa. Luultavammin tarjosin hyvää viihdettä, tai ainakin katsomisen
arvoista. Olin juossut noin 2km, kun eräs rouva huusi minulle. Olin juuri
saanut matkuri-lihakseni hereille, ja ennen kaikkea hän keskeytti Haloo
Helsingin Kiitos ei ole kirosana- kappaleen. Inhoan, kun harjoitustani
häiritään. Pysähdyin, ja pysäytin sykemittarini.
Rouva: ” Hei
tyttö! Personaalinen tyyli juosta, mutta kovaa näyttää menevän!” (Ööö..
Noh, kai sitä voi noinkin kuvailla…)
Liisa: ”
Kiitos!”
R: “Mä tiedän
miltä susta tuntuu, mullakin oli jalka poikki, ja jouduin käyttämään sauvoja
lähes kaksi kuukautta. “
L: “Sepä
harmillista!”
Aloin sitoa kengän
nauhoja tiukemmalle.
R: “Anna mä
autan, näyttää hankalalta!” (Sitä se olikin, kun takareisi oli eilisestä
pyörätreenistä hapoilla ja jumissa.)
L: “Kiitos,
mutta saan itsekin.”
R: ” Oletko
juoksija?”
L: ”
Triathlonisti.”
R: ” Miten
vammaiset pyöräilee?”
L: ” Mä pyöritän jalkojani. Mulla on erikseen pyöräily-proteesi!”
R: ” Saisinko
vielä kuvata kännykälläni sun juoksua? Oot kyllä tosi kaunis, vaikka sulla on
vain yksi jalka.”
L: ” Sopiiko,
jos juoksen tuohon suuntaan?”
Rouva antoi
lähtömerkin. Yritin löytää sprintti-vaihdetta. Haloo Helsingin Huuda! -kappale
lähti soimaan, ja kovaa.
Keskustelussa tuli
esille kaikki ne asiat, mitä vammaiselle ei kannata sanoa.

  1. Älä vertaa parin kuukauden
    liikuntakieltoa elinikäiseen liikuntavammaan. Triathlonistit sanovat
    välillä: “Mä tiedän miltä tuntuu pyöräillä yhdellä jalalla. Ollaan
    tehty tekniikka-harjoituksia: pari minuuttia oikealla, ja sitten
    vasemmalla.” Ööö… Ensinnäkin en koskaan polje kahta minuuttia,
    toiseksi en vaihda jalkaa, ja kolmanneksi pyöräilen yhdellä, samalla
    jalalla aina.
  1. Liikuntavammaisen liikkuminen
    voi näyttää hitaalta, ja raskaalta, mutta välttämättä sitä ei kannata
    ääneen sanoa. Pyydämme apua, jos tarvitsemme.
  1. Vammaiset. Yleistys. Mistä
    minä tiedän, miten kaikki vammaiset pyöräilevät? Tiedän vain, miten itse
    pyöräilen.
  1. Onko jalkojen lukumäärällä
    vaikutusta kauneuteen? Ja toiseksi, kuka on hyvännäköinen juoksulenkillä
    6.30? En ainakaan minä.

Rouva tarkoitti
luultavammin vain hyvää, ei sillä.  Hän
osasi vain valita juuri oikeat kysymykset. Hymyilytti. Edelleen olen kuitenkin
sitä mieltä, että mieluummin avoin keskustelu, kun vierastava katse.
Juoksuiloa,
– Liisa  

hyvän valmennussuhteen etsintä.

Lopetettuani
yhteistyön Yan Bussetin kanssa marraskuun lopulla, minulla ei ollut mitään
ajatusta siitä, mitä seuraavaksi. 
Tiesin, ja tiedän millaisen valmennussuhteen haluaisin: demokraattisen,
jossa keskustelu ja yhteistyö johtavat tekemistä, mielipiteeni otetaan
huomioon, olen itse vastuussa menestymisestäni ja urastani. Kuitenkin on
asioita, joissa valmentajan pitäisi toimia kurin ja rajojen luojana,  olla ns. The Boss.
Olen ON/OFF
-ihminen. Käytännössä siis överit tai vajarit. 
On ilo huomata, etten ole ainoa ON/OFF -ihminen, ruuhka
liikuntapaikoilla on mukavasti alkanut helpottamaan alkuvuodesta. Jouluna ensin
“ruokaöverit” ja “liikuntavajarit”, ja sitten tammikuussa
toisinpäin. Nyt on palattu tasapainoon, balanssiin.  Tiedostan myös itse ON/OFF-ongelmani;  12 vuoden juoksemattomuuden jälkeen juoksin
ensimmäisenä kuukautena yli 70h, sitten ei taas juostu kunnolla puoleen
vuoteen. Ravinnon suhteen on vajarit kokeiltu, ja pilattu kaksi kautta.  Halusin valmentajan, joka ymmärtää balanssin
merkityksen sekä harjoittelun, että muiden suorituskykyyn vaikuttavien
tekijöiden suhteen.
Onnistujia yhdistää
kolme asiaa. He keskittyvät omaan tekemiseen, perusasioihin ja omaavat
positiivisen asenteen. Vammaisurheilijana olen oppinut keskittymään omaan
tekemiseeni. Harjoittelen, Paralympia -leirejä lukuun ottamatta, vammattomien
kanssa. Näin ollen urheilijaa, jonka suorituksiin pystyisin itseäni vertaamaan,
ei ole, mikä on tehnyt minusta urheilijan, joka luo oman polkunsa kohti
parempaa suoritusta, huippua. Want to come in second, follow me. Lopetettuani
edellisen valmennussuhteen, halusin myös palata perusasioihin.
Syksyllä minulla oli
myös kovat paineet RIO-paikan suhteen. Tuntui, että koko harjoittelu perustui
siihen, että RIO-paikka saataisiin. Jouluna aloin miettimään, olisinko parempi
urheilija, jos kyseisen paikan saisin? En. Itse määrittelen urheilijoiden paremmuuden
suorituskyvyn mukaan, eikä titteli: “paralympia-tason urheilija”  yksinään tekisi minusta parempaa urheilijaa.
Otin uuden tavoitteen ensi kaudeksi. Tavoitteeni on uida 750m, pyöräillä 20km
ja juosta 5km -kaikki ennätysaikaan. 
Harjoitteluni perustuu suorituskyvyn parantamiseen, ei tittelin
saavuttamiseen. Halusin, että valmentajallani on samat tavoitteet.

Aloitin valmentajan
hakemisen tammikuussa. Leirille lähtiessäni minulla oli kaksi vaihtoehtoa:
australialainen, joka auttoi minua joulu-helmikuun,  ja suomalainen. Molemmat triathlonin
ammattilaisia, toinen itse urheilijana, toinen elite-tason valmentajana.
Helmikuun lopulla aloitin Darby Thomaksen kanssa. Uskon, että
hän pystyy tarjoamaan minulle sen, mitä valmennussuhteelta haluankin. Jari Nordblom jatkaa uinti- ja fysiikkavalmentajanani. 
Aloitan kilpailukauteni Lontoon maailmacupin kilpailusta 30.5., jonka jälkeen teen päätöksen loppukauden kisoista. RIO:on vaadittavien ranking-pisteiden keräys alkaa 1.7. 
Liisa

arkea vai juhlaa?

Lähes kuukausi kulunut edellisestä postauksestani, pahoittelut. Palaan vielä parilla kappaleella leiriin, tai oikeastaan siihen, miten lopulta Helsinkiin pääsimme.

Sairaalasta päästyämme haimme harjoituskeskuksesta tavaramme. Olin sairaalaan lähtenyt yöpaita päällä, ilman kenkää, passi ja kännykkä kädessä. Herätin hieman katseita sairaalan aulassa, noh tuijottavathan ne ihmiset muutenkin. Tällä kertaa ihmisten katseesta välittyi kuitenkin enemmän sääli kuin kiinnostus. Turisti tullut lomalle, ja nyt palaa kotiin ilman toista jalkaa, kenkää, ja vain passi kourassa. Huono tsägä. 😉

Harjoituskampukselta siirryimme kaupungin keskustaan odottelemaan paluumatkaa. Ensiksi tietysti mietimme, mistä löytäisimme hyvän harjoittelupaikan, olihan jo 1.5vrk levätty, ja sen jälkeen missä yöpyisimme. Kolme yötä vietimme hotellissa, ja harjoittelimme avovedessä sekä monipuolisella salilla. Sunnuntaina, yli 100h myöhässä, saavuimme lopulta Helsinkiin, vieläpä laukkujen kanssa. Hieno reissu!

Kolme päivää vietin kotona, jonka jälkeen suuntasin Paralympia -leirille Pajulahteen. Ei tarvinnut kauaa elää ilman all-inclusive- ranneketta. 😉 Treeniseuraa, laadukasta harjoittelua, ja pieni jetlag. Mukavaa siis oli.

Viimein alkaa arki palautua, tai noh, jos tätä arjeksi voi kutsua. Suuria muutoksia on tapahtunut viimeisen kahden kuukauden aikana, joten onko tämä sitten arkea vai juhlaa?  Sääriluun poikkimurtuma alkaa olla (vihdoin) kunnossa, ja viimeisen kuukauden olen pystynyt juoksemaan täyspainoisesti. Juoksuproteeseja testailtu ahkerasti, ja ominaisuuksia vertailtu Coloradon harjoituskeskuksessa. Nyt on toivottavasti paras löytynyt. :) Tuntuu käsittämättömän upealta, että molemmat jalat ovat juoksukunnossa! 😉 Viimeisen 12 vuoden aikana juoksukuukausia on ollut kolme, toivottavasti jatkossa hieman enemmän.  Uusi valmennussuhde alkoi Pajulahden leirin jälkeen, ja sen myötä harjoitteluni on muuttunut paljon.

Viikonloppuna kirjoitan enemmän nykyisestä harjoittelustani, ja tulevasta kaudesta. Paras pitää postaus luettavan mittaisena, 😉

– Liisa

IMG_07571

Helsinki?

Leiri saatiin päätökseen, ja päälimmäisenä ajatuksena on: olipa hyvä reissu ja leiri. Leiri meni lähes suunnitelmien mukaan, eikä suurempia ongelmia ollut paitsi…

Matkalle kohti koti Suomea oli tarkoitus lähteä keskiviikkona. Noh, tiistai-keskiviikko välisenä yönä sain elämäni pahimman ruokamyrkytyksen. Vaikka olen matkustellut runsaasti, kierrellyt epähygienisimmissäkin paikoissa, syönyt katukeittiöissä,.. supervatsani on kestänyt, paitsi nyt. Aamu neljältä suuntasimme paikalliseen sairaalaan, minä sekä toinen urheilija. Lentolupaa emme saaneet, ja näin ollen paluumatkamme siirtyi. Uusia lentolippuja ei vielä ole, mutta vakuutusyhtiö lupasi järjestää mahdollisimman pian. Onneksi on vakuutus! Toisaalta, yli 12 tunnin matkustaminen ei eilen houkutellut, ja parempi nyt leirin loputtua sairastua. Pystyy sitten kotiin palattua taas treenaamaan täyspainoisesti, kun on ollut vuorokauden  tankkauksessa! 😉

Leirin jälkeen itselleni iskee aina pieni masis. Johtuneen osaksi varmaan jetlagista, mutta tietysti jään kaipaamaan leiriolosuhteita, treeniseuraa ja upeita muistoja. Tällä hetkellä paluu on entistä rankempaa, koska valmennustilanteeni ei ole täysin selvä, ja uusi kuvio pitäisi lähteä pyörimään lähiviikkoina. Moni asia on vielä epäselvää, mutta kyllä se siitä, kunhan nyt Suomeen tästä päästään!;)

Kotimatkaa odotellessa, ja aamutreeniolosuhteita muistellessa,

aamutreenit 5.30. 

-Liisa

leirielämää.

Blogihiljaisuus on kestänyt yhtä kauan kuin leirikin. Sitä ajattelee, että leirillä on aikaa kirjoitella harjoitusten välissä, mutta todellisuudessa aikaa ja energiaa on vähemmän kuin kotona, arjessa.

Olen aina nauttinut leirielämästä. Vaikka todellinen työ tehdään kotona, antaa leireily lisäboostia, sekä henkiseen, että fyysiseen jaksamiseen. Omat leirini sijoittuvat usein kampuksiin tai harjoituskeskuksiin, kuten myös tällä kerralla. Hyvinä puolina on, että ne sijaitsevat usein eristyksissä, jolloin keskittyminen itse harjoitteluun on optimaalista, eikä aikaa ja energiaa kulu hukkaan. Huonoina puolina on, ettei muuta aktiviteettia oikein löydy. Itse en tosin ole tästä koskaan kärsinyt. Sierra Nevadan korkean paikan leiriltä muistan, että päivän kohokohta oli, kun näimme puoli ysin uutiset nettitv:stä, muita ohjelmia ei näkynyt, ja nettikin toimi jaksoittain. 
Päivämme toistavat aikataulullisesti toisiaan: aamutreenit alkavat 5.30, päivätreenit puolenpäivän aikoihin ja iltatreenit 17–>. Väleissä nukutaan, ja syödään. Kokonaisia lepopäiviä ei ole, sen sijaan kolme vapaa iltaa. Näin ollen aamuisin on saanut herätä joka aamu 4.50. Tuntimäärät ovat olleet suhteellisen korkealla (yli 30h/vko), mutta niin on myös intensiteettikin. Eihän se matka tapa, vaan vauhti. 
Torstaina vietimme Tonyn, leiriläisen, syntymäpäivää. Sankarina hän sai päättää päivän harjoitukset, ja harjoitusten sisällön. Ohjelmassa oli: aamulla 10km uintia, päivällä sali/TRX- intervalli ja illalla vielä toinen 10km uintia. Hetken sai polskia. Tuli ainakin selväksi, että kaikki ovat täällä oikeasti tekemässä töitä kautta varten. Ex-uimarina olen tietysti uinut 10km aikaisemminkin (21km ja 42km myös). mutta näin leirin keskellä, kahteen kertaan samana päivänä, ilman keventelyä ennen tai jälkeen… olihan siinä haastetta ja viimeisten kilometrien tuskaa. 
aamun sarja: 20* (50 perhosta- 100 potkuja – 150 käsivetoja -200uintia) = 10km
illan sarja: 10*1000m, joista jokainen sai päättää yhden tonnin sisällön.
Seuraavana päivänä jatkoimme normaalin harjoitusohjelman mukaisesti 5.30. Taisi kaikkia hieman väsyttää… 
Harjoitusrytmimme on ollut: kaksi tehollisesti kovaa päivää, yksi määrällisesti kova ja yksi kevyempi treenipäivä. Mitä se sitten käytännössä on ollut, niin… Faster, Faster, Faster…. 
Tänään vietämme iltavapaata, kroppa kiittää! Kaikki jäljellä olevat raajat ovat sellaisessa solmussa, että ohjelmassa on tunnin hieronta ja lepoa auringon paisteessa. 
Palaillaan ensi kerralla kuvien kera, 
– Liisa 

tilannepäivitys.

Olen saanut paljon palautetta, että lukijani haluaisivat
kuulla enemmän harjoitteluistani, ja valmennustilanteestani. Tässä pieni
päivitys:
Vuoden lopulla lopetin yhteistyön Yan Bussetin kanssa.
Yanin valmennuksessa olin viime syksyn. Yan on ihmisenä erittäin positiivinen,
mutta hänen valmennustyylinsä on minulle liian tehopainotteinen. Pidän siitä,
että saan treenata kovaa ja paljon, mutta urheilu-urani aikana tehdyistä virheistäni
olen oppinut, että jossain on raja. Olin erittäin väsynyt, ja tiedostin, etten
jaksaisi kyseisellä intensiteetillä pitkälle. Voi olla, että paniikki
RIO-paikan metsästyksestä, ja vähenevästä ajasta toi stressiä molemmille…
Kehityin syksyn aikana hurjasti, kiitos Yan. Jari Nordblomista, joka on
valmentanut minua jo viimeiset 3 vuotta uinnin ja fysiikan osalta, en luovu!:)
Uusi valmennuskuvio on alkanut selkeytyä, ja
valmennusapua olen saanut ”siirtymäajaksi” ulkomailta. Viimeisen kuukauden olen
harjoitellut 3+1 –systeemillä. Kolme kehittävää viikkoa, yksi kevyt.
Harjoitustunnit ovat olleet 20-26h. Juoksua on ollut minimalistisesti, jotta
sääri olisi täysin kunnossa maaliskuun alussa. Pyörää poljettu 12-15h, uitu yli
25km/vko, lihaskuntoa tehty säären sallimissa rajoissa 2-3 krt/vko.
Nyt pidän pidemmän leireilyjakson hieman lämpimissä
olosuhteissa! J 
Suuret ansaitut onnittelut vielä vuoden 2014 nuorelle
urheilijalle Amanda Kotajalle, sekä urheilu-urastaan palkitulle Katja
Saariselle! Oli upeaa katsottavaa Urheilugaalassa! Respect! 
– Liisa 

addikti+uhkapelaaja=huippu-urheilija.

Lapsena yöt olivat pelottavaa aikaa. Möröt vaanivat sänkyjemme alla, hammaspeikko söi hampaamme, noidat tanssivat unissamme. Aikuisena hirviöt ovat erilaisia. Itseluottamuksen puutetta, epäröintiä, katumusta… Huomaamme vielä vanhoina ja viisaina pelkäävämme pimeää.
Pelko on läsnä myös huippu-urheilussa. Ennen kilpailusuoritusta pelkäämme epäonnistumista tai itse suoritusta. Maalissa mielihyvä valtaa kehomme, olemme selviytyneet. Uintiuraltani muistan monta starttia, joita ennen ajattelin: ” En enää koskaan ui nelosta!”. Maalissa hyvänolon tunne oli kuitenkin ainutlaatuista, vaikkei suoritus olisikaan ollut paras mahdollinen. Tunne on niin suuri, ettei sitä korvaa hyvä ruoka tai muu mielihyvää tuottava asia. Urheilijan aivot alkavat vaatia tätä tunnetta, ja samalla motivoivat meitä treenaamaan. Vuosittain, kun itse pidän pari viikkoa harjoittelutaukoa, huomaan olevani erittäin riippuvainen treenien tuomaan mielihyvän tunteeseen. Olen koukussa.
Sen lisäksi, että olemme addikteja, olemme myös uhkapelaajia. Laitamme ison efortin, panoksen, tietämättä siitä voittammeko. Todennäköisyys, että saamme kaikki rahat takaisin, mitä olemme peliin laittaneet, on pieni. Erittäin harva jää plussalle. Säilyttämällä ilon ja hauskuuden harjoittelussa, pystymme kuitenkin nostamaan onnistumisen todennäköisyyttä merkittävästi.
Monet, ei-huippu-urheilijat, miettivät: ” Miksi urheilu-uran lopettaminen voi olla niin vaikeaa?”. Noh, onhan alkoholistinkin vaikea lopettaa juominen tai peliriippuvaisen pelaaminen. Yhdistä nämä vielä. Yksi syy, miksi entiset huippu-urheilijat lopettavat urheilun täysin uran jälkeen on, ettei urheilla pystytä vain silloin tällöin. Se on ON tai OFF. Alkoholistinkin on vaikea juoda vain silloin tällöin.
Urheilu-uran lopettamiseen oman haasteensa tuo, että se on osa identiteettiä. Luopuessasi huippu-urheilu-urastasi annat pois myös osan itseäsi. Tyhjä tila on vaikea täyttää. Et osaa vastata edes itsellesi, mitä seuraavaksi. Et myöskään kykene vastaamaan: ” En tiedä!”, kun sinulta kysytään tulevaisuuttasi ex-urheilijana. Olethan aina ollut tavoitteellinen, ja kova tekemään töitä. Vaikka suunnittelemme, ja asetamme tavoitteita, elämme silti hetkessä. Tällä hetkellä itsestäni tuntuu, ettei sillä ole mitään väliä, onko ainut luuta sisältävä jalkani kunnossa urheilu-uran jälkeen, mutta kunhan se on maaliskuussa ja kestää urheilu-urani.
Tarkoitukseni ei ole lopettaa urheilu-uraa vielä vuosiin, vaikka kyseisestä aiheesta hieman kirjoitinkin. Olen itse sukumme ainoita huippu-urheilijoita. Olen kulkenut omia polkujani jo pienestä pitäen, ollut erilainen monella tapaa. Vaikka tuki on ihailtavaa, ymmärrystä huippu-urheilijan ajatusmaailmasta ei löydy. Olen monta kertaa miettinyt, onko aivoni muuttuneet urheilun myötä, koska ajatusmaailmani poikkeaa ei-urheilijoista. Eihän kukaan täysjärkinen laittaisi yli 10 vuoden palkkaansa yhteen lottoriviin? Sitä me urheilijat juuri teemme. Hullua. 
– Liisa
IMG_6567

rio-leiri.

Viimeiset kolme päivää vietin Pajulahdessa Rio-leirillä. Leiriläiset olivat Rio:n kisoihin tähtääviä urheilijoita(monen eri lajin), valmentajia tai asiantuntijoita. Koko paratriathlon -joukkueemme saapui myös paikalle, eli Jussi Lotvonen ja valmentajamme Marko Törmänen. Leiri ei ollut pituudeltaan kovinkaan pitkä, ja matkurina en päässyt edes vauhtiin, mutta ei voi muuten moittia. Haluan mainita leiristä kolme ehkä mieleenpainuvimpaa hetkeä.



1. ilman lajirajoja.

Pääsin pari pyörätreeniä vetämään sisäradalle. Olimme Markon kanssa säätäneet aerobareja, ja pääsinkin niitä testailemaan. Pyöräily sisäradalla oli mukavaa vaihtelua trainerin sijaan,ja ennen kaikkea sain hyvää peesiapua ratakelaajilta! Leo-Pekka Tähden kanssa maanantaina ja Henry Mannin seurassa tiistaina. Tässä Markon kuvaus tiistailta (HIEMAN epäselvä kuva… noh, mitä oululaiselta voi muuta odottaakaan…):

Hyvä esimerkki siitä, miten eri lajit ja vammat pystyvät treenaamaan yhdessä!

2. tosissaan, muttei vakavissaan -asenne.

Maanantai-iltana kilpailimme RIO-kilpailussa. Leiriläiset jaettiin 6-8 hengen joukkueisiin, ja yritimme selviytyä eri rasteista. Sananselitystä, sambaa, tietovisaa, mutta ennen kaikkea pantomiimia. Oli hienoa nähdä kunnon heittäytymistä sekä urheilijoilta, että valmentajilta, vieläpä suomalaisilta. Oman ryhmäni tehtävänä oli esittää istumalentopalloa, ja aikaa suunnitteluun oli minuutti. Tässä tulos:

Tässä toisen joukkueen esitys. Mikä laji? 😉

Kuvaa hyvin T1:stä eli ensimmäistä vaihtoa. Suunta aina hukassa. 😉 Kilpailua käytiin leikkimielellä, mutta kyllä meidän joukkue ihan voittoa haki. Tosissaan, muttei vakavissaan.

3. Yhteishenki

Kuten jo aikaisemmissa videoissa näitte, yhteishenki oli unohtumaton. Olit sitten triathlonisti tai kelaaja, vammainen tai vammaton, ei väliä. Oli ja on hienoa työskennellä osana kyseistä teamiä!

– Liisa

röntgen

rasitusmurtuman tilanne.

Muistan selvästi kesän Paralympia-leirin, ja tuskalliset juoksu-kierrokset
urheilukentällä. Jalkani oli niin kipeä, että hädin tuskin pystyin kävelemään.
Viimeisenä päivänä totesin, etten kivulta pystynyt enää juoksemaan. Kolme
viikkoa leirin jälkeen vietin totaalista lepoa. En pystynyt ojentamaan
nilkkaani, joten pullareillakin uinti sattui. En pystynyt varaamaan painoa
jalalle, joten polkeminenkin oli unohdettava. Juoksua oli turha edes ajatella. Neljän
viikon päästä leiristä kävin lääkärillä, ja diagnoosiksi sääriluun
rasitusmurtuma, joka todettiin röntgen -kuvalla. Lepoa ja kivutonta liikuntaa
12vko, kunnes murtuma olisi parantunut. Aloitin pyöräilyn, ja käsivedot
altaassa lääkärikäynnin jälkeen, eivät tuottaneet enää kipua.
12 viikon jälkeen en pystynyt kuvittelemaan edes juoksemista, kävelykin sattui.
Jatkoin treenausta ilman juoksua, olinhan ensimmäisen 3 viikon totaalilevon
jälkeen treenannut normaalisti yli 20h/vko. 4kk päästä diagnoosista aloin juoksemaan 1-2
kertaa viikossa, mutta sattuihan se. Kipu oli silti siedettävissä.
Joulukuussa olin aivan loppu odotteluun. Olin lähes puolivuotta odottanut,
että pystyisin taas hyppimään aamulla vessaan, nousemaan tuolilta ilman kipua,
ja ennen kaikkea juoksemaan kunnolla, ja kivutta. Tietysti henkistä tuskaa
lisäsi, että tuleva kausi on itselleni tärkeämpi kuin yksikään edellinen kauteni.
Paralympia -paikan eteen olen tehnyt yli 6 vuotta työtä, yli 20h/vko. Ajatuskin
siitä, että rasitusmurtuman takia paikka jäisi taas saamatta, sai minut
itkemään. En halunnut puhua siitä.
Joulukuun lopulla kävin ensimmäistä kertaa magneetti-kuvassa, ja
diagnoosiksi sääriluun yläkolmanneksen poikkimurtuma. Poikkimurtuma oli alkanut
hyvin paranemaan, muttei silti kunnossa. Tiesinhän sen itsekin. Vaikka
diagnoosi oli ei-toivottu, olin toisaalta tyytyväinen, että sain jotain tietoa.
Sain konsultaation Sakari Oravalta – hän ei ollut koskaan nähnyt yhtä pahaa
murtumaa, mutta pitäisi olla täysin kunnossa 1-1.5kk päästä. Yleensä
poikkimurtumien paranemisissa menee yli puolivuotta. Voin jatkaa seuraavat
1-1.5kk pyöräilyä ja uintia. Juoksua vain kerran viikossa, kevyesti.
Magneettikuva säärestä.
Olen päättänyt, etten lähde tavoittelemaan ensi kaudella RIO-paikkaa, jos
jalkani ei ole täysin kunnossa maaliskuussa. Tiedän, ettei juoksukuntoni riitä
RIO-paikkaan, jos en pysty maaliskuussa viimeistään juoksemaan normaalisti. Vaikka
unelma on käsittämättömän, pelottavan suuri, totuus on kohdattava, ja oltava
rehellinen itselleen.

Toivon, ettei minulta asiasta kauheasti kyseltäisiin, en kuitenkaan osaa
vastata. Itselleni tämä puolivuotta on ollut henkisesti elämäni vaikeimpia,
valehtelematta. Olen miettinyt asiaa joka päivä, joka tunti. Vaikka tiedän,
että murheeni on pieni verrattuna joidenkin muiden, asian suuruutta ei silti
ymmärrä ketään, joka ei ole itse ollut huippu-urheilija, ja tehnyt kovaa työtä
yli vuorokauden viikossa monia vuosia. 
Tästä linkistä voi lukea toisen triathlonistin tarina hänen  “rasitusmurtuma -kamppailustaan”. 
Eilen palasin Pajulahden Rio-leiriltä. Postaus leiristä tulee lähipäivinä. :) 
– Liisa 
Just a sec