aamulehti

season 2015.

Mitään ei urheilijan elämässä saavuteta ilman takaiskuja. Olen aina ihaillut niitä, jotka takaiskuista huolimatta saavat työnsä tehtyä.Tämä vuosi on epäilemättä ollut haastava. Lähdin hakemaan Rio-paikkaa yhden kansainvälisen kilpailun kokemuksella, taustalla vielä monen kuukauden juoksukielto. Sain kuitenkin kerätty sekä rohkeutta, että hieman itseluottamusta ennen kilpailukauden aloittamista, kiitos siitä valmentajilleni (Darby ja Jari) ja tukijoukoilleni.
Joka vuosi päätavoitteeni on olla parempi kuin olin viime vuonna. Kausi oli ehdottomasti 10 vuotisen urheilu-urani paras, ainakin tuloksellisesti. Koen kuitenkin, että olin hyvässä kunnossa vain erittäin pienen ajan. Vammat rajasivat huippukunnon noin 6-8viikkoon. Pystyin kuitenkin hyödyntämään tämän lyhyen ajan, ja saavuttamaan tärkeitä pisteitä kohti Rioa. 
Olen aina ymmärtänyt, ja tiennyt, miltä tuntuu huonon kilpailun jälkeen. Se pettymys. Urheilijana sitä viettää paljon aikaa ajatellen saavuttavansa jotain, mutta kun saavuttaa jotain, josta on unelmoinnut koko urheilu-uransa, ei tiedä miltä sen pitäisi tuntua. Ylitin Chicagon MM:ssä maaliviivan neljäntenä, alle 30s pronssiin, reilu minuutti voittajaan. En ollut pettynyt, vaikka T2(toinen vaihto)ssa tapahtunut virhe luultavasti maksoi mitalin. Tuntui käsittömättömältä kilpailla maailman parhaiten kanssa. 
Kelluin Chicagon hotellin uima-altaassa kisan jälkeen. Japanilainen poika tervehti, ja kertoi, kuinka hienoa on uida samassa altaassa EM hopea-mitalistin kanssa. Kenestähän hän puhui? Tuntuu oudolta.
Matka kohti Rio:a etenee, mutta vielä on pitkä matka. Monta kilometria uitavana, pyöräiltävä ja juostavana. Matkan varrelle mahtuu myös monta maailman cupin kilpailua, EM- ja MM-kisat. Kausi 2015 on nyt paketoitu. Kiitos. Kaikille. 
Kausi numeroina:
2.sija Lontoon MC
2. sija Geneve EM
2.sija Iseo MC
3.sija Edmonton MC
4. sija Chicago MM
9 kilpailua yhteensä (kansan-ja kansainväiset)
+100h lentokoneessa
n.1000km uintia, n.550h pyöräilyä.
Katse kohti seuraavaa kautta. Kuva: Wilma Hurskainen
-Liisa

urheilijan elämää.

Kello on 5.20, maanantai-aamu. Tosin urheilijalle viikonpäivällä ei niinkään ole väliä, aamutreenit kuitenkin. Wakeup-light -herätyskello lupaa lempeää herätystä aamuihin, tänään ei onnistunut. Kahden torkun jälkeen on aika nousta. Sanovat, ettei torkuttamisessakaan ole mitään hyötyä. No, onneksi ei voi herätä väärällä jalalla, on vain yksi vaihtoehto. Kompastun, otsa suoraan pyörän stongaan. Hitto, joku on jättänyt jalan juuri tielleni. Itsemurhayksiön etuuksia, aamutreeneihin 75cm. Kaurapuuro liedelle. 
6.05 aloitan. Kolme tuntia paikallaan polkien, tasaisella 130 sykkeellä. Robin Schulzin kappale “Sugar” soi repeatina, ja koneelta seuraan ensimmäisen australiaisen elefantin syntymistä. Kolme tuntia poljettu. Huoneen lämpötila on 31 astetta, noh onhan Rio:ssakin lämmin. Lasillinen pepsimaxia viinilasista maistuu taivaalliselta. Arjen luksusta. 
10.00 herätys aivot! Pitäisi saada kandin työ kirjoitettua. Optogenetiikan sovelluksia. Kolme kappaletta, kolme tuntia. Hitaasti, mutta varmasti. Tiskikone piippaa. Fairy ei ollut tiskikonetabletille hyvä korvike. Vaahtobileet. Kauhon sheikkerillä vaahtoa lavuaariin. 
16.00 kävelen sukset kädessä Kivikon hiihtohalliin. Pari tuntia 400m lenkkiä kiertäen, parikymmentä kertaa pyrstöllään. Hienosti luistaa. Iphone jäätyy, ja musiikki loppuu. Noh, eihän tässä ole kuin 1h48min jäljellä. 89-vuotias herra neuvoo: ” Jousta polvista, niin pääset kovempaa”. Niinpä. Tasatyöntö alkaa tuntua ojentajissa. Vauhti lähentelee uintinopeuttani. Suomalainen kestävyysurheilija. 
Istahdan saunan lauteelle. Ravistan sheikkerissä vanilja- palautusjuomaa. Kermainen maku saa pienen twistin fairy:sta. Olisi ehkä kannattanut huuhdella vaahto-episodin jälkeen. 
Lidlissä on pari muutakin. Onneksi vihanneksia ei tarvitse punnita. 
Makaan lattialla. Foam roller pään alla, ja televisiosta tulee  Nikke Lignellin Vitaepro – mainos, 5 minuutin musikaaliversio. Onneksi salkkarit alkavat. 
Urheilijan elämää.
Hyvää marraskuun alkua, 
– Liisa  

videopostaus Edmontonin MC:stä.

Kilpailukausi on saatu päätökseen jo kolme viikkoa sitten, mutta blogi elää pari kuukautta jäljessä. Ups, pahoittelen! Vaikka bloggaaminen on itselleni mieluinen harrastus, silti en ole saanut postausta aikaiseksi, vaan mielummin katsonut Netflixiä hotellihuoneessa tai The Big Bang Theorya lentokoneessa. Nyt kuitenkin palataan vielä tässä, ja seuraavassa postauksessa kilpailukauteeni, ja viimeisiin maailman cupin kilpailuihin. Ensimmäisenä Edmontonin maailman cup!

Sijoitus oli tosiaan kolmas, ja olin erittäin pettynyt. Menetin pyöräosuudella johtoasemani, ja olin jo n.3min jäljessä toiseen vaihtoon tullessa. Juoksu oli erinomainen, mutta matka ei vaan riittänyt. Ero voittajaan oli 2min maaliin tullessa. Heikon pyöräilyn syy oli tekninen vika, joka vaivasi koko matkan ajan, mutta ei ollut kuntokaan  kohdallaan.

Videolla unohdin mainita, että vammattomiin verrattuna kilpailumme eroaa myös siinä, että on ns. pre-transition area eli ennen varsinaista T1, on heti uintipaikan vieressä alue, josta kilpailija voi ottaa tarvittavan apuvälineen (sauvat, proteesin, pyörätuolin yms) jotta pääsee liikkumaan rannasta vaihtoalueelle. Avustajien käyttö on sallittua uinnista pre-transition alueelle, matka yleensä n. 10m. Pyöräilyssä vallitsee myös peesikielto.

-Liisa

minun tarina – meidän matka.

“Tie Tähtiin –ohjelma on vammaisurheilun näkyvyyttä ja tietoisuutta lisäävä toimintamalli. Tie Tähtiin –pooliurheilijat vierailevat eri tapahtumissa, kuntoutuskeskuksissa ja yrityksissä puhumassa vammaisurheilusta ja omasta urheilijan polustaan. Mikä tahansa yhteisö voi kutsua urheilijan vieraaksi.” On kunnia olla mukana, tässä esimakua! 
-Liisa 

motivaatio.

Motivaatio määrää sen mitä teemme, asenne ratkaisee kuinka hyvin teemme sen. Näin se vain on. Itselläni asennetta on aina riittänyt, mutta mitä tapahtui motivaatiolle, kun saavutin kauden tavoitteeni jo ensimmäisessä maailman cupin kilpailussa?
Alkukausi oli haasteellinen pitkän loukkaantumisjakson takia, joka myös viivästytti kilpailukauteni aloitusta. Olin kuitenkin erittäin motivoitunut, ja innoissani. Aloitettuani valmennussuhteen Darby Thomaksen kanssa, asetimme tavoitteeksi sijoittua maailman cupin kilpailussa podium-sijalle. Kauden ensimmäinen kilpailu… tavoite saavutettu. Kausi alkoi liian hyvin. Miten pysyä motivoituneena?
1. Keep moving
Elämä on vähän kuin pyörällä ajo – säilyttääksesi tasapainon sinun on pysyttävä liikkeessä. Olin pari päivää Lontoon kisan jälkeen aivan hukassa. Kausi oli vasta alkanut, enkä tiennyt miten jatkaisin. Annoin itselleni kaksi päivää aikaa hengähtää, jonka jälkeen palasin rutiineihin. Rutiinit tuovat turvaa. “Train-eat- sleep- repeat”.   
2. New goals
Maailman cup-kiertue oli vasta alkumetreillä. Vaikka kauden tavoite oli jo saavutettu, oli 5 kilpailua vielä jäljellä. Viisi tärkeää kilpailua RIO-pisteiden kannalta. Ennen kauden aloitusta RIO-paikka tuntui erittäin kaukaiselta. Tullaksesi valituksi paralympialaisiin, vaatii se sijoittumista maailman rankingissä 8 parhaan joukkoon tai MM-voittoa. Ranking-pisteitä keräys alkoi 1.7. ja päättyy 1.6.2016. Kyseisen ajanjakson aikana järjestetään n. 10 kilpailua. 
Asetettuasi tavoitteen, saavutettuasi sen, tunne “mitä nyt” on erittäin yleinen. Koen, että on tärkeää jatkuvasti asettaa uusia haasteita ja tavoitteita. Jos sinulla on jotain, jota jahtaat, löydät itsesi aina haluamassa jotain lisää. Näin ollen päätimme Lontoon MC:n jälkeen aloittaa RIO-paikan metsästys tosissaan. Heinäkuussa saavutin ensimmäisen arvokisamitalini Geneven EM:ssä, viikko sen jälkeen toisen podium-sijan Italian MC:ssä. Huippu-urheilijoita on vaikea mielyttää, AINA on jotain mitä olisi voinut tehdä paremmin, mutta olin tyytyväinen.

3. Don´t compare yourself to others. Compare yourself to the person from yesterday.
Ensimmäinen kilpailukauteni, ja maailman ranking viides. Tulokset kertovat siitä, kuinka paljon olemme töitä tehneet. Olen noussut lähelle maailman ehdotonta kärkeä ennätysvauhdilla. Viimeinen askel maailman kärkeen on vielä otettava, mutta sen aika on ensi kaudella. Olen vuodessa opettellut uudestaan juoksemaan 12 vuoden tauon jälkeen, polkenut enemmän kuin edellisinä 20 vuonna yhteensä… kehitysvauhtini on maksimissa. 
Etäisyyttä todellisuuden ja unelman välillä kutsutaan toiminnaksi. MC jatkuu Edmontonista 5.9. ja huipentuu Chicagon MM:hin 18.9. 
-Liisa 

11713316_10153158965444580_1506357805_o

champions are made when no one is watching.

Tutkijoille yksityiskohdat ovat tärkeitä. Pidämme tilastoista, listoista ja menettelyohjeista. Vaikka haluaisimme kuinka luottaa numeroihin ja suunnitelmiin, tiedämme myös, että löytöjä on tehty vahingossa, home- penisilliini. Urheilijoille numerot, ja suunnitelmat ovat myös tärkeitä, mutta menestyminen tulee harvoin vahingossa. 
Kirjoitin eilen Twitter-tililleni (@liisalilja) twiitin: “Champions are made when no one is watching. 5 days to European Championships.”. Keskustelimme reilu viikko sitten nuorten Paralympialeirillä kyseisestä aiheesta. Siitä, kuinka helposti ihmiset muodostavat mielipiteitä ilman, että tietävät asiasta. Katsoja arvostelee urheilijan harjoittelua nähtyään pahimmillaan/parhaimmillaan alle 10s kestävän kilpailusuorituksen. Vammaton urheilija tulee sanomaan, että menestyminen vammaisurheilussa on “helpompaa”. Juuri sitä ennen kehottanut minua uimaan kärjessä, koska hän ei pysty kunnolla potkimaan kipeytyneen varpaan vuoksi. Kuinka moni olisi valmis pyöräilemään 20h viikossa yhdellä jalalle? Kokeile, ja kerro vastaus vasta sitten.
Keskiviikkona on lähtö Geneven EM-kisoihin. Lontoon maailmancupin jälkeen päätimme harjoitella tulevat 4 viikkoa kovemmalla intensiteetillä ja määrällä. Käytännössä se tarkoitti n.20h/vko polkemista, juoksemista niin paljon kuin vammaton (tai noh… luuta sisältävä) jalkani kestää, ja uintia sopivan hapottavasti. Leireilin, sekä vammattomien triathlonistien, että vammaisurheilijioiden kanssa. Näin kuukauden tauko maailmancupin kiertueesta tuli käytettyä tehokkaasti. MC jatkuu Italiasta, 18.7, jolloin jaetaan myös ensimmäiset RIO-pisteet. 
Nyt on aika nauttia työn tuloksesta, 
Champions are made when no one is watching. Photographed: Maria Munkki
– Liisa 
image-5

Lontoon WTS.

Hyde Parkissa järjestettiin toukokuun viimeisellä viikolla maailman cupin kilpailu, josta itse aloitin kilpailukauteni. Samana viikonloppuna myös vammattomien WC jatkui Lontoon osakilpailulla, joten triathlonisteja oli enemmän kuin tarpeeksi. Koska kilpailureitti oli keskellä suurkaupungin keskustaa, mahdollisuutta treenaamiseen ennen kilpailua oli rajoitetusti. Hotellissa sai kuunnella trainerin huminaa, australiaiset jumppasit ja juoksivat hotellin käytävillä. Muut yöpyjät varmaan kiittivät.
Kilpailustarttini oli lauantai- aamuna. Sää ei poikennut perinteisestä Englannin ilmastosta; +12 astetta, pilvistä. ja kylmä jopa suomalaiselle.
Uinti: Uintiosuus suoritettiin yhtenä kierroksena, 5 poijua kiertäen. Reitti oli sama kuin vammattomilla. Startti meni osaltani erittäin huonosti, ja ensimmäiselle poijulle saavuin kärkiryhmän hännillä. Vauhtiin pääsin vasta n. 400m kohdalla, ja lopulta ensimmäiseen vaihtoon toisena.
Pyörä: Pyöräosuus suoritettiin 5*4km kierroksina. Reitti oli lähes tasainen, mutta U-käännökset 2km välein hidastivat hieman vauhtia. Paratriathlon kilpailut ovat aina peesikiellettyjä, mutta muuten pyöräosuus ei eronnut vammattomista. Pyörä ei lähtenyt kulkemaan koko 20km aikana. Perusvarmaa, mutta ei kuitenkaan sitä, mitä toivoisin. Ohitin T1 ensimmäisenä lähteneen jo toisella kierroksella, ja säilytin johtoaseman toiseen vaihtoon asti.
Juoksu: Juoksuosuus oli 3 kierrosta, täysin tasainen asfaltti. Lähdin juoksemaan jenkki-naisen kanssa samaan aikaan, menetettyäni pyörässä saaman aikaeron vaihdossa. Juoksimme noin 0.5km yhdessä, jonka jälkeen nostin vauhtia tietäen kolmannella sijalla olevan hollantilaisen ilmiömäisen juoksuvauhdin. Seely ei pysynyt vauhdissani, ja juoksin seuraavat 3km yksin. 4km kohdalla hollantilainen sai minut kiinni. Pysyin hänen vauhdissaan viimeiselle suoralle asti, kunnes… Voitto ratkesi, ja maaliin saavuin toisena. Tyytyväisenä, mutta myös pettyneenä.
Kauden avaus oli kuitenkin paljon parempi, mitä osasimme edes odottaa. Taso oli Lontoossa huikea, kaksikertainen maailmanmestaria jäi neljänneksi. Vaikka harjoituskausi on ollut erittäin haastava, antoi Lontoo hyviä merkkejä kohti seuraavia kauden kilpailuja. Yhteistyöni Darby Thomaksen kanssa on selvästi tuottanut tulosta, ja en epäile, etteikö tuottaisi vielä parempia jatkossa.
Kauteni jatkui Himoksen sprintti-SM:ssä, jossa tein tasaisen varman suorituksen.

-Liisa

Liisa_raj

onnellinen, juokseva tyttö.

Urheilijat eivät tyydy vähään. Emme rentoudu. Emme istu aloillamme. Oli peli mikä tahansa, me haluamme voittaa. Kun voitamme, hankimme uuden pelin. Vaadimme itseltämme paljon. Saavutuksilla ei ole väliä. Kiipeilijällä on aina uusi vuori.

Viime perjantaina oli yksi elämäni hienoista hetkistä, osallistuin juoksukilpailuun 14 vuoden tauon jälkeen. Ennen vammautumistani rakastin juoksemista, eikä se rakkaus ole 14 vuoden aikana hävinnyt. Pikemminkin vahvistunut. Perjantaina Töölönlahdelle järjestettiin Yritysmaraton- tapahtuma, jonka tarkoituksena oli koota yrityksiä juoksemaan Töölönlahden ympäri kilpailumielessä, rennolla asenteella. Maraton oli jaettu 19. osuuteen (19*2.2km), joista jokainen joukkueen jäsen suoritti yhden tai usemman. Itse juoksin osuudet, 9. ja 19. Paralympia-teamissä! Teamimme koostui kolmesta urheilijasta: Amanda Kotaja (ratakelaus), Miika Honkanen (maalipallo) ja minä, sekä urheiluamme tukevien yritysten jäsenistä.

Tietysti kilpailuhenkisenä ihmisenä lähdin hyvää suoritusta tekemään. Oli se sitten maailman cup – tai rento-meininki -kilpailu, niin minä haen voittoa! 😉 All- out heti ensimmäisillä metreillä, ja loppuun asti tuli ihan lennokkaasti. Loppuajat: 10.40 ja 10.14.

Kilpailumatka ei ollut pitkä, mutta matka, jonka olen kulkenut 2.2 juoksukilometrin eteen on ollut. Pitempi kuin maraton. Vammauduttuani opettelin uudestaan kävelemään, ensimmäisen 5km lenkin KÄVELIN 4 vuotta sen jälkeen, viime kesänä harjoittelin yli 20h ennen kuin juoksin 100m… mutta kaikki se on ollut tämän arvoista.

Vuorikiipeilijöistä otetaan kuva vuoren huipulla. He hymyilevät onnessaan, ja voitonriemuisina. Matkalta ei oteta kuvia. Kuka haluaa muistaa sen kaiken muun? Vaadimme itseltämme paljon, koska meidän on pakko. Emme siksi, että pidämme siitä. Sitkeä kiipeäminen, kipu ja itsensä ylittämisen tuska. Kukaan ei ota kuvia siitä. Kukaan ei halua muistaa sitä. Haluamme muistaa vain näkymän huipulta. Henkeäsalpaavan hetken maailman katolta. Se saa meidät kiipeämään. Se on kivun arvoista. Se on minkä tahansa arvoista!


Haluan suuresti kiittää sponsoriani Ottobock:iä! Heidän ansiosta saan nautti juoksun flow:sta, ja olla erittäin onnellinen tyttö. KIITOS!


Kuvia päivästä:


Joukkueen urheilijat: Amanda, Miika ja minä. Amanda taisi olla ainoa kilpailija, jolla ei ollut jalat hapoilla! 😉
Miika (maalipallo) sekä opasjuoksija Katja.

Paras parajoukkue- teamimme!
Tästä on hyvä jatkaa ensi lauantain Lontoon maailman cupia kohden! 
– Liisa

Kuvat: Leena Kummu

huono kortti.

Pelasin lapsena muistipeliä. Kortit asetettiin nurinpäin, ja jokaisessa oli kuva. Kortti käännettiin oikeinpäin, ja kuvaa katsottiin. Sitten kortti käännettiin taas nurinpäin. Sitten piti muistaa, missä on samalainen kortti. Joskus kaikki on epäselvää, joskus taas ymmärrämme kaiken tarpeellisen.

Harjoituskauteni viimeisiä viikkoja viedään. Kilpailukauteni starttaa 30.5. Lontoon maailmancupista. Rehellisesti sanottuna harjoittelukausi on ollut urheiluhistoriani rankin. Ehdottomasti. 7kk kestänyt rasitusvamma, paikkakunta- ja valmentaja-vaihdokset… välillä mietin, mitä järkeä tässäkin on. Ei ainakaan mennyt niin kuin suunnittelin, ja tuntui, että avasin vain huonoja kortteja.

Lähes tasan vuosi sitten sain parin. Parin, josta olin unelmoinut 12 vuotta. Vasen, vammaton jalkani, sai seurakseen juoksuproteesin, ja minulla oli taas kaksi juoksukelvollista koipea. Pystyin harjoittelemaan juoksua 2kk, kunnes sain vasempaan sääriluuhun poikkimurtuman, ja 7kk juoksukiellon. Taas tuli nostettua huono kortti.

Elokuussa muutin neljännelle paikkakunnalle, Helsinkiin. Aloitin Yan Bussetin valmennuksessa, ja opin, mitä tehoharjoittelu todella tarkoittaa. Marraskuussa yhteistyömme loppui. Olin tilanteessa, jossa en olisi halunnut olla: loukkaantunut, liiallisen tehoharjoittelun väsyttämä, ja vielä vieraassa kaupungissa ilman valmentajaa. Ei tuntunut pareja löytyvän.

Kortit vaikuttavat olevan satunnaisessa järjestyksessä, mutta mitä enemmän kortteja on kääntänyt… vähitellen ymmärtää, että kaikki sopii yhteen. Kaikki harjoituskaudella nostamani “paskatkortit” ovat osoittautuneet hyviksi. Olen vihdoin löytänyt itselleni (Jari Nordblom(uinti) lisäksi) hyvän valmentajan, Darby Thomaksen, oppinut arvostamaan vasemman jalkani tekemiä ylityötunteja, ja ennen kaikkea olen varma, että minulta löytyy juuri sitä sisua, jota tarvitaan vammaisurheilun huipulle!

Lähden positiivisin mielin kilpailukauden avaukseen. Harjoitustunteja on kertynyt keskiarvoltaan 22.7h/vko viimeisen 45 viikon aikana, VOmax arvon olen saanut nostettua 70.2ml/kg/min, ja pyöräilyvauhtini kohentunut hurjasti. Töitä on tehty,mutta ennen kaikkea opittu!

Huomenna kilpailen ensimmäistä kertaa 14- vuoteen juoksukilpailuissa, siitä erillistä postausta myöhemmin! :)

– Liisa

a letter to myself.

Itseluottamus on yhteydessä tiettyyn taitoon – tiedät, että olet hyvä jossakin. Uskot itseesi. Sinulla on ehkä hyvä itseluottamus altaassa, mutta huonompi tanssilattialla, sillä et ole hyvä tanssimaan. Me, suomalaiset, olemme huonoja tai sitten ei-niin-huonoja. Tuntuu ylimieliseltä sanoa: “Olen hyvä!”, ja toiseksi, pelkäämme epäonnistua. Mielummin jätämme kokeilematta, jotta emme epäonnistuisi, muistamatta kuitenkaan, että ihmiset, jotka menestyvät, ovat varmasti epäonnistuneet tuhat kertaa enemmän kuin he, jotka eivät edes uskaltaneet yrittää. Suoraan sanottuna, paskannamme omaan elämäämme ennen sen elämistä.
Hyvä itseluottamus on myös edellytys huippusuoritukselle, menestymiselle. Muistan, että uimarina ajattelin lähes aina ennen suoritusta: ” Startti menee taas piloille. Kuntokin on ihan surkea.” Jos kyseisellä asenteella lähtee suoritukseen,ei ole realistista odottaa edes menestymistä. Olet valmiiksi jo epäonnistunut. Pitäisi löytää voittajan asenne ja viedä the “SISU” myös kilpailusuorituksiin. 
Kävin viime viikolla kuuntelemassa luentoa urheilijoiden henkisestä valmennuksesta. Päätimme luennon siihen, että jokaisen piti kirjoittaa itselleen kirje. Kaksi lausetta piti alkaa sanoilla: ” Olen ylpeä siitä, että…” , seuraavat kaksi: ” Ole…” ja viimeiset kaksi: ” Sinä olet…”. Ei ollut helppo tehtävä, ja ensimmäinen kysymys olikin: ” Saako tämän kirjoittaa jollekin muulle kuin itselleen?”. Tässä minun kirjeeni: 
A letter to myself.
Olen ylpeä siitä, että olet riskinottaja, ja uskallat tavoitella unelmiasi.
Olen ylpeä siitä, että annat aina 100%.
Ole sisukas, mutta kärsivällinen.
Ole intohimoinen, mutta relaa välillä.
Sinä olet rento perfektionisti.
Sinä olet tuleva menestyjä.
Tulipa itserakas-olo. Haastan kuitenkin jokaisen lukijan kirjoittamaan itselleen kirjeen. Kuulostaa vain positiiviselta ajattelulta, I know, mutta mieti, kuinka paljon käytät vahvuuksiasi käytännössä? Itse ajattelin koko syksyn, että tuleva kisakauteni tulee epäonnistumaan, olinhan ollut loukkaantunut jo monta kuukautta. Ensinnäkin, olin valmis jo epäonnistumaan. Toiseksi, en ymmärtänyt hyödyntää vahvuuksiani: rakastan treenaamista, ja nyt minulla on jopa työtä tehtävänä!
Doubt kills more dreams than failure never will, 
– Liisa

Just a sec