alku.

IMG_06581
uusi valmennussuhde. – postauksessani pohdin aloittamisen vaikeutta. Sain tekstiini liittyen sähköpostin, joka meni näin (julkaistu henkilön luvalla):
“…olen ollut kaksi vuotta tekemättä mitään. Tai no, mitä arjessa tullut liikuttua. Ennen harrastin jalkapalloa 5-6 kertaa viikossa, ja fyysinen kuntoni oli mainio. Loukkaantumisen jälkeen ei urheilu enää vain kiinnostanut. Sinun on helppo aloittaa juoksu taas murtuman jälkeen, kun fyysinen kuntosi on niin hyvä. Toista se on niillä, joiden kunto on pohjalla. Alkaminen on niin paljon vaikeampaa…”
Viestissä oli monta hyvää pointtia. Tietysti minun on helpompi jatkaa juoksu -harjoittelua murtuman parantumisen jälkeen, mutta olen tehnyt sen eteen töitä. Vaihtoehtonani oli pitää kymmenen viikon loma treenamisesta, mutta tiesin, että sen jälkeen aloittaminen olisi ollut entistä vaikeampaa. Tämän takia olen soveltanut liikuntaa entisestään, ja pitänyt kuntoani yllä. Eihän se helppoa, tai aina niin mielekästä, ole ollut, kun toimivia jalkoja ei ole löytynyt. 
Koen, että olen joskus aloittanut aika alusta, ja tuntenut todella sen aloittamisen vaikeuden. Ennen sairastumistani olin fyysisesti hyväkuntoinen, ryhmäni parhaimpia telinevoimistelijoita ja muutenkin liikunnallisesti lahjakas. Uimaan opin jo 4-vuotiaana, oikeasti. Itse luulin osaavani aina. 😉 Yleensä uintisuoritukseni päättyi kuitenkin siihen, että äiti veti minut hiuksista ylös altaan pohjasta. Olin erittäin vihainen, hän pilasi suoritukseni. Mihin tämä itsevarmuus on kadonnut?? 
Elämäni kuitenkin muuttui sairastuttuani. Sairaala-jaksoni kesti kokonaisuudessaan yli kaksi vuotta. Kuntoni oli tämän jälkeen aivan pohjalla. 
Tästä se oma urheilu-urani on alkanut. 

Vammaisurheilija -polkuni on siis lähtenyt kuvan kunnosta. Meni yli kolme vuotta, ennen kuin olin fyysisesti siinä kunnossa, että jaksoin arkielämäni kunnolla. Pidemmät matkat liikuin rattaissa, lyhyemmät kävellen, kunhan kävelyn taas opin.  Uida jaksoin alle 15m. Itselleni vaikeampaa oli hyväksyä erittäin huono kuntoni, kuin raajan menetys. En ollut enää hyväkuntoinen telinevoimistelija. 
Tietysti nyt minun on helppo huokaista, kun olen saavuttanut sen fyysisen kunnon, mitä minulla oli ennen vammautumistani. Siihen tarvittiin kymmenen vuotta pitkäjänteistä harjoittelua. Työtä on kuitenkin vielä jäljellä, kun tavoitteeni on saavutta huippukunto. Kunto, joka vaaditaan siihen,että voin saavuttaa unelmani. 
– Liisa
Suuret onnittelut Kaisalle pitkän matkan MM-hopeasta! 

Just a sec